Mistä on pienet kissat tehty?

Uteliaisuudesta ja söpöydestä. Kehräämisestä ja VILLIÄMISESTÄ! Elo pienen kissan kanssa ei ole ainakaan missään määrin rauhallista. Hatti on täynnä tulta ja tappuraa ja niin paljon energiaa että jos sen saisi hyötykäyttöön ni koko Kokkola varmaan saisi sähkönsä tuosta pienestä kissasta :D Hatti on ihan eri maata kun Kiki oli aikoinaan. Hatti rakastaa kaikkia ihmisiä! Ei arista yhtään vaan kun ovi käy niin tämä tulee Milan mukana eteiseen tervehtimään - tosin turvallisen välimatkan päähän ettei jää Milan hösötyksen jalkoihin. Menee kenentahansa syliin ja pusuttelee kaikki uudet kaverit. Ei puhettakaan että olisi jännittänyt tai aristellut edes tuossa viime viikolla kun pidin partylite kutsut ja tupa täynnä vieraita - suurinosa sellaisia joita Hatti ei ollut aikaisemmin edes tavannut. Silti kiersi syleissä ja esittelijän laukkuun lopulta pani nukkumaankin :D Mila sitten taas, noh - voi kai vain todeta että parhaita kavereita noista tuskin tulee. Toimeen tulevat kyllä, mutta suurta rakkautta tai kiintymystä ei ole. Toisin kuin Kiki rakastui ja kietoi Milan heti ja välittömästi pienten tassujensa ympärille - Kiki tuli muutenkin hyvin nopeasti toimeen eri koirien kanssa. Hatti edelleen sihisee kyllä Milalle jos Mila koittaa saada leikkiin, mutta pääsääntöisesti päivät menevät ihan yhteisymmärryksessä.

Hatilla tosiaan on virtaa kuin pienessä kylässä ja luonnollisesti tämä energia purkautuu aina iltaisin/öisin. Monta unetonta yötä on tullut vietettyä kun kissa tosiaan juoksee ympäri kämppää että tavarat vain lentelee ja tarraa jalkoihin kiinni. Mutta kyllä se välillä myös huomaa että hei - nythän täällä pitikin nukkua eikä riehua. Hassuilta kommelluksilta ei olla vältytty tietenkään. Viimeisimpänä pieni kissa istua nökötti oman vessansa edessä varmaan vartin, ihetellen ja tuumaillen jotain. (olin siirtänyt vessan paikkaa aikaisemmin päivällä) ja lopulta alkoi hyvin päättäväisesti tyhjentämään kakkojaan lattialle ja aloitti pelaamaan niillä. Tätä logiikkaa ei voi ymmärtää? Vessa kun ei likainen kyllä ole, kun päivittäin sen putsaan - ja tietysti tarvittaessa useamminkin. Eilen sitten kun vilkaisin että mitä se vessassaan noin kauan asioi niin pieni kissa roikkui vessansa katossa kynsillä kiinni. Ehkä pieni repeäminen tapahtui. Välillä tuo myös vaan kellii ja makoilee vessassaan juuri putsauksen jälkeen. Ehkei ihan ole palikat järjestyksessä että mitä varten tuo vessa oikeasti tuossa on. Vahinkoja ei ole kuitenkaan tullut - että menee tarpeet sentäs oikeeseen osotteeseen ;)

Oho - se huomas mut!! (Anteeksi huono kuvanlaatu - ilme oli vain mitä parhain)

No mites täältä nyt pääsee sitte alas?

Uuuu - mikä tää on?

Miten niin en saa koskea? Älä sä huuda siinä - mähän vaan katoin!!

Hatti on täysin sylikissa. Olisi sylissä 24/7 jos vain sallittaisiin. Nyt on oppinut jo vaatimalla vaatimaankin huomiota ja varsinkin iltaisin kun hellyyden kipeys iskee niin kiipiää jalkaa pitkin syliin ja aina uudestaan ja uudestaan jos siirrät kisun lattialle. Yöt myös nukutaan ihan iholla ja aamut aloitetaan mamman korvien putsauksella. Ruoka maistuu vaihtelevalla menestyksellä - raakaruoka menee välillä ku ei olis koskaan ruokaa nähnykkään ja välillä käydään vain ottamassa suullinen tai kaksi ja kiitti - mulle riitti. Itsetuhoinen kissa on kuitenkin joka ilta pokkana menossa syömään Milan lihat neidin kupista - eikä muuten usko! Siinä ei auta kuin ottaa pikkuinen kisuli syliin Milan syönnin ajaksi - ihan senkin vuoksi että Mila malttaisi vähän paremmin syödä rauhassa, kun meinaa hotkia ja sitte onki huono olo.

Metsästän auringon säteitä

<3

Milan kanssa arki menee omalla painollaan. Lenkeillään remmissä ja metsässä. Nautitaan vihdoinkin ilmojen viilenemisestä kun jaksaa taas juosta ja temmeltää. Oma kiukkuinen jääräpäänsähän tuo on ja harvinaisen mustasukkainen Hatin saamasta huomiosta.

Siis huomaattekos että Milalla on vihdoin taas vyötärö?!? :D

Ei ehkä se maailman välkyin koira xD

<3  <3

Hatti(vatti) Tuittu- Myy

Meille saapui vihdoin uusi perheenjäsen! Pikkuinen kisuli, joka on nätti ku mikä! Nätille kissalle olisi pitänyt olla nätti nimi, mutta jostain syystä tuo alkoi tottelemaan vitsillä heitettyä hattivattia - eli hän on Hatti :D Ei reagoinut mihinkään nimeen, paitsi hattivattiin ja jos toinen tuntee olevansa Hatti ni antaa toisen sitten olla Hatti xD 

 

Hatti on todella reipas ja sosiaalinen pieni kissa! Mila on vaan todella pelottava. Eka päivä meni ihan sihistessä ja muristessa ja Milahan olisi alkuun halunnut kovasti olla kaveri, mutta nyt on mennyt sitten hermot kissan sähisemiseen ja niimpä Milakin sitten komentaa pentua vähän väliä. Tänään on tosin tilanne rauhoittunut jo huomattavasti eikä Milaakaan niin häiritse vaikka pentu hyppii ja pomppii ympäri asuntoa - jos liian lähelle tulee niin sitten pitää vähän komentaa. Mutta nyt jo menee näin hyvin niin viikon päästä on varmaan jo rauha talossa.

Ekana iltana pitää Milalle kovasti vielä sähistä.

Hatti omaa todella riiviömäisen ja kiukkuisen luonteen - tai ei niinkään kiukkuisen - jakomielitautinen se tuokin tuntuu olevan :D Sähisee ja räppäsee todella vähästä ärsykkeestä, mutta sitten sekunnin päästä tukitaan syliin ja nuollaan sormet ja naama. Ei voi kun nauraa toiselle joka eilen vielä sylissä ollessaan räppäsi pitelijäänsä jos Mila haukkui kauempana :D Ei voinut ymmärtää toisen logiikkaa. Lamppu on jo kerran tippunut lattialle, yhteen paitaan saatu reikä ja johdot olis kauheen kiva välipala! Mutta vieraita ei aristella yhtään ja tulee kutsuttaessa kyllä heti sängyn alta pois - osaa jo EI - sanankin suht hyvin. Tosin johtoja syödessä sana "ei" aiheuttaa vain hepulin.

Kaupan lelut oli ihan mänttejä ku mamma puno tällasen

<3

Miten kissa voi näyttää näin säälittävältä?

Pettymyksien päivitys

Johan aika taas hurahti nopiaa. Eli aloitetaas otsikosta ja myöskin siitä mihin viimeksi jäätiin. Eli Helmi the opaskoiraan. Kun vihdoin koitti päivä jolloin pääsin hakemaan Helmiä, olin todella innoissani. Olin miettinyt kaikki Milan mahdolliset ärinät ja siitä seuraavat ärinät ja niiden vaativat toimenpiteet niin moneen kertaa, että aloin olemaan jopa suhteellisen itsevarma tilanteesta. Helmi hurmasi meikäläisen sillä sekunnilla kun ekaa kertaa nähtiin ja mitä enemmän tämä edellinen kouluttaja (jolla siis Helmi oli ollut pennusta saakka) kertoi Helmistä niin sitä enemmän neitiin rakastuin. Siinä istuskellessamme huomasin, että olisiko neidin alapää hieman sen näköinen että juoksut alkamassa ja samaa ajatteli sitten tämä omistajakin. Jotenkin taukkina sitä ei kuitenkaan ajatellut tätä asiaa yhtään sen enempää. Kun kaikki kuulumiset ja tarpeelliset tiedot oli vaihdettu niin pakkasin Helmin autoon ja lähdettiin sitten köröttelemään Kokkolaa kohti. Automatka meni hienosti! Kävin Helmin kanssa pienellä lenkillä ihan yksin - ihan että saisi paremmin tutustuttua ja ns. tuntumaa koiraan. Sitten pyysin kaveria avuksi ja lähdettiin tapaamaan Milaa. Sitten tapahtui asia, johon paljon miettineenä en ollut osannut lainkaan varautua. Eli Mila tulee tapaamaan Helmiä hyvin mielistelevänä - häntä heiluen, korvat takana ja kieli lipoen (Milahan ei siis oikeasti ole tällä tavalla tervehtinyt koiria ennen? ) Mutta Helmi nosti välittömästi karvat pystyyn ja rähähti Milalle. Noh - vähän mieli laski, mutta ajattelin vaan hihnojen olevan pää syy tähän reaktioon eli koirat autoon ja metsään. Mutta tilanne meni mahdottomaksi. Mila tympiintyi huonosta ensireaktiosta ja haukkua räksytti sitten meneään ja Helmi reakoi sitten heti karvat pystyssä. Olin ihan suu auki - Helmi on maailman kiltein koira! Aina tullut kaikkien kanssa toimeen. Tilanne kärjistyi sitten kun Mila oli vielä irti ja Helmi hihnassa ja kutsuin Milan luokse, että laitan hihnaan ja Helmi hyökkäsi sitten Milan päälle. Ei purrut! Mutta siis teki tällaisen "jänis hyökyn" jos voi noin kuvailla. Eli hyppäsi äristen päälle - onneksi Mila oli irti ja pääsi väistämään. Tämän tilanteen jälkeen soitin sitten kotona Minnalle, että en voi ottaa riskiä että neidit suuttuvat toisilleen, varsinkaan sisätiloissa. Liian suuri kokoero. Haikein mielin ja kamalan pettymyksen siivittämänä pakkasin Helmin siis vielä kerran autoon ja lähdin viemään koirakoulun omistajalle. Helmi lähti nyt jo siis opiskelemaan oppaaksi. Eihän Helmi olisi minulla ollutkaan kuin sen pari-kolme kuukautta, mutta harmitti silti. Koko aikaa eivät neidit tapelleet vaan kotonakin Helmi söi luuta ja Mila tyytyväisenä makasi siinä vieressä/alla ja söi kaikki ne muruset jotka luusta tippui. Yksi tappelun alku tuli sisällä, mutta rauhoittuivat jo hieman. Tilanne oli vain liina räjähdysherkkä - en olisi voinut edes vessaan mennä kun olisin pelännyt. No tilantelle ei voinut mitään. Helmille oli varmasti liian jänskä päivä - uusi ihminen, uusi tilanne, uusi koira ja vielä ensimmäiset juoksut tuloillaan - vähemmästäkin kiukuttaisi. Ihana koira, josta aivan varmasti tulee mitä loistavin opas!

Kuten kuvista näkee - eivät ne olleet jatkuvasti toisiaan tappamassa! En tosin vihti laittaa kuvia kummankaan irvistyksistä ja karvojen nosteluista, mutta sovussakin osattiin olla. Jos joku nyt sitten ihmettelee että miksi kummassa en odotellut ja katsonut miten alkavat ajan kanssa tulemaan toimeen niin vastaus on yksinkertainen - kokoero. Se on liian suuri - hampaita ei tarvitse edes käyttää jos Helmi väärään kohtaan olisi tassulla hutassut niin olisi vahinko voinut jo syntyä. Milalla kun on muutenkin selkänsä kanssa ongelmia niin en lähtenyt riiskeeraamaan - varsinkaan kun olisi niin lyhyestä hoitojaksosta ollut kyse. Ja Helmin omistajan kanssa puhuttiin ja hän tuki päätöstä ihan täysin ja ymmärsi tilanteen. Mila on kuitenkin se minun oma koira ja se menee kaiken muun edelle - jopa "liiallisen hätävarjelun" rajoissa.

Nyt muuten ollaan Milan kanssa vain olla möllötetty. Töissä olen eläinhoitolalla aina välillä ollut ja kissanpentu sieltä varmaankin meille kotiutuu - Kikinkin lähdöstä on jo pian vuosi! :( <3 Koti on vain liian tyhjä ja hiljainen...

Muutoksia ilmassa

Arki on sujunut ihan omalla painollaan, voisin jopa sanoa, että tylsääkin on jopa ollut. Ollaan Milan kanssa pyöräilty aika paljon ja neiti alkaa olemaan jo hyvässä kunnossa - paino tippunut mukavasti. Turkki on edelleen huonossa kunnossa ja huonommaksi tuntuu vain menevän. Eri öljyjä ollaan kokeiltu, mutta hetkellistä parannusta korkeintaan tullut. Nutrolinia voisi varmaan vielä kokeilla, se vain kun on aikas hintavaa niin ei ole haluttanut kokeilla ns. turhaan. Onko jollakin kokemuksia juurikin vaikutuksista todella surkeaan turkin kuntoon kyseisestä öljystä? Muitakin vinkkejä saa tietysti antaa :) 

Treenailtu ei olla. Tämä omistaja kun joutui nyt sairaslomallekin tuonne elokuun puoleen väliin saakka. Tänään joutui myös käymään jäsenkorjaajalla kun selkä temppuilee oikein urakalla. Eipä nämä isoja vaivoja ole, että sängyn vanki olisi, mutta tarpeeksi inhottavia että vetää mieltä matalaksi. Mila on kuitenkin ollut todella vireessä ja viileämmät ilmat näkyvät heti koiran mielialassa. Virtaa olisi vaikka ja kuinka. 

Mila ei yleensä ole todellakaan mikään vesipeto, mutta viime perjantaina syöksyi oikein veteen läträämään kun lenkkeiltiin tuolla ykspihlajan rannassa. (Emme siis uimarannalla, ettei joku saa vääriä käsityksiä - vaan venesataman puolella) Pahoittelen kuvien huonoa laatua.

Kiveltä on hyvä tähystää

Hmm.. mitäs tuolla on - jos vielä vähän kurkottaisin...

*spläsh* 

<3

Otsikon mukaisesti tähän talouteen on tiedossa kuitenkin suurehkojakin muutoksia. Olen ollut jo keväällä yhteyksissä Koirakoulu NouHau:hun ja ilmottanut kiinnostukseni opaskoiran hoitokodiksi. Pentuja ei ollut tiedossa vasta kuin mahdollisesti syksylle ja se sopi itselle kyllä hyvin. Viikko sitten tuli kuitenkin yllättäen soitto, että tarvittaisiin 8kk ikäiselle saksanpaimen nartulle koti tuonne syksylle asti, varmaankin syyskuulle. Koira on luokkakaverillani ollut tähän asti ja tarkoitus oli mennä nyt sitten opiskelemaan ihan oikeaksi oppaaksi, mutta Minna halusi koiran kuitenkin saavan vielä vähän lisää ikää. Luokkakaverilleni tulee oma pentu ja siksi tämä opaskoiran alku tulisi minulle hetkeksi. En ole koiraa vielä tavannut, mutta täysin tuntematon koira ei ole - jos näin nyt voi sanoa - blogia olen seurannut ja tiedän kuitenkin tytön kuka koiran on kouluttanut ja näin ollen tiedän että mukava koiruli sieltä on tulossa :) 

Kyllähän tämä uuden tuttavuuden tulo jännittää, kovastikkin. Helmi saapuu lauantaina ja en tiedä millaiseksi se elämä sen jälkeen muodostuupi. Milahan on ollut nyt suvaitsevaisempi muita koiria kohtaan, mutta silti 8kk ikäisen vieraan nartun tulo talouteen hieman pistää pelottamaan. Kirjoittelen sitten enemmän ja tarkemmin.

Kissakuume on myös varmaan saavuttanut nyt huippunsa ja pienen pieni pentuli on valloittanut tyhjyyttään huutaneen sopukan sydämestä. Pentu oli tapaamishetkellä vasta n. 4 viikkoinen, joten katsotaan nyt miten luonne kehittyy iän myötä, mutta siis hei - miten tällaiselle voisi sanoa ei ? 

Haaveita

Onhan tässä jo pidempään kaivannut lisää karvaisia kavereita, mutta varsinkin Kikin poisnukkumisen jälkeen on talo tuntunu aivan liian tyhjältä. Kuumetta hieman helpotti kun oli eläinhoitolassa paijailemassa hoitokoiria sekä kodittomia kissoja. Nyt vielä kun stressi koulusta on nostettu harteilta ni johan kummasti sitä on eksynyt vilkuilemaan netistä pienten kisujen kuvia. Jos vielä pienen hetken kuitenkin malttaisi niin tietäisi miten nuo tuet alkavat juoksemaan tai sattuisiko vaikka töitä löytämään. Kuume on kuitenkin valtava, varsinkin kun tänään näki yhden ihanuuden kuvan, joka kovasti kuiskutti että tahtoisi tulla tänne meille <3 Jos kuitenkin malttaisi, ehkä... Syksyllekin mahdollisesti yllätys tiedossa ;)

Mila on oma rasittava ja ihana itsensä. Varikset on kamalinta maailmassa tällä hetkellä. Mutta huomasimpas eilen, että neiti on laihtunut, mutta en tiedä kuinka paljon, koska vaaka ei ole tällä hetkellä tän hihnan toisenpään kaveri ;) Eilen tokoiltiin vähä ja varsinkin kaukot meni tosi onnistuneesti siihen nähden mitä ne on tässä nyt viime aikoina olleet. Iloinen mieli kaiken kaikkiaan ja Mila kiittää kun helteet ovat hellittäneet, itse toivoisin että palaisivat vielä jossain vaiheessa kesää. Mutta onhan tällaisilla keleillä paljon mukavampi kyllä lenkkeillä.

Huh hellettä!

Onhan aikaa taas kulunut sitten viime päivityksen. Kone kettuilee eikä saa kuvia liitettyä, joten aina vain jättänyt päivitykset myöhemmälle " sitte ku saan laitettua kuviakin". Nyt kuitenkin vähän päivittelen ja jätän kuvat sitten siihen hetkeen kun saan uuden koneen :)

Elikkäs tää kirjottelija sai vihdoin ja viimein itselleen ammatin ja virallisesti eläintenhoitaja!! Kyllä tätä on odotettukin!! Sunnuntaina onkin sitten pienen pienet kahvitukset ja valmistujaislahjaksi on luvattu se kauan ja hartaasti odotettu uusi läppäri, tämä kun kaipaa jo kovasti eläkkeelle. Todistus oli ihan oman mittapuun mukaan hyvä, jopa odotettua parempi ja hyvin mielin voin nyt kahtella mihin elämä seuraavaksi heittäisi.

Otsikon mukaisesti helteet ovat yllättäneet positiivisesti, mutta koiran kanssa eläminen ei ole näillä keleillä mitenkään herkkua. 20.5. lähdettiin Miltsun kanssa remmissä lenkille ja valitsin reitiksi pyörätien joka kulkee koko ajan mukavasti varjossa. Mittari näytti ihan sidettäviä lukemia joten ajattelin tehdä vähän pidemmän mitä vain pissatuksen. Suunnittelin reitin vielä niin että kotimatkan saapi sitten kulkea metsässä vapaana. Lenkki kesti alle 45 minuuttia reippaasti ja Milalla oli vauhtia vaikka muille jaettavaksi. Kotitien päässä laitoin kuitenkin Milan taas remmiin ja yllättäen neidillä petti takajalat alta. Siinähän sitte hyppäsi sydän kurkkuun, mutta sisupussi ponkaisi välittömästi pystyyn ja teputti reippaana ihan itse kotiin. (kotiin siis n. minuutin matka tästä) Sisällä sitten heti vilkaisin Milan ikenet ja tulipunaisethan ne olivat. Lämpöhalvaus näytti siis iskeneen. Koira siis äkkiä suihkuun ja viileä vesi suihkuttamaan lattialle (tassuille ja mahalle eniten) Hetken vilvoittelun jälkeen mittasin sitten lämmön ja edelleen näytti 40,5 astetta. Hieman kanarisottoa veteen makua antamaan ja tarkka vahtiminen että neiti juo, sitten takaisin suihkuun. Eläinlääkärille soitto ja varmistus että riittääkö kotihoito ja sitten vain seurailtiin. Nopeasti loppui läähätys ja kehonlämpökin laski nopeasti normaaliin. Iltaan asti meillä majaili kuitenkin hyvin nuutunut ja väsynyt pieni koira. Onneksi kuitenkin selvittiin tästäkin tilanteesta näin vähällä. Jotenkin alkaa vain uhkaavasti tuntua, että liikaa "läheltä piti" - tilanteita on nyt syntynyt lyhyen ajan sisään.

Helteiden takia meillä lenkkeillään nyt vain illalla ja yöllä. Aamusta ja päivällä käväistään ihan vain kortteli kiertämässä. Helteet ovat myös verottaneet tämän hihnan toisen pään aktiivisuutta ja enimmäkseen ollaan vain oltu ja löhöilty. Iloisena uutisena kuitenkin kerrottakoot, että Mila on saanut uuden kivan leikkikaverin, nimittäin alle vuoden ikäisen mäyräkoira nartun. Alku oli hieman kankea ja Milalla meinasi totaallisesti mennä hermot ADHD pentuun, mutta nyt typykät kävelevät oikein kauniisti yhdessä lenkillä ja tuo kiukkupersus innostuu jopa painimaan Nalan kanssa sisätiloissa. Tällaiset tuttavuudet herättävät toivoa aina, että ehkä tuo ei olekaan ihan toivoton tapaus. Nala on myös loistava häiriökoira kun vähän tokoa Milan kanssa treenailen. On se aika uskomatonta katsoa kuinka Mila pysyy perusasennossa kuin patsas vaikka pieni pentuli hyppii ja haukkuu ympärillä vaatien huomiota. Samoin kun treenailin vähän katsekontaktia ja muita temputuksia Nalan kanssa niin hienoa itsehillintää Milalle, joka joutuu odottaa paikkamakuussa sen aikaa. Empä taidakkaan vielä luovuttaa siis tuon koiran suhteen ;)

Antibiootteja ja kortisonia

Päivitys on nyt kyllä pahasti myöhässä, mut jotenkin ei ole vain jaksanut/muistanut/ehtinyt blogin ääreen istahtaa. Mutta siis - Milan kuonon parantumisen iloitseminen tapahtui vähän liian aikaisin. Kuonoonhan ilmestyi uusia paiseita maanantaina 7.4. Toinen sierain turposi melkein umpeen ja kuonon päälle nousi 3 uutta pattia, joista tuli mätää. Eihän tilanteessa muuta enää voinut kuin soittaa eläinlääkärille aikaa. Onneksi aika tulikin heti seuraavalle päivälle. Kuono ei tuntunut kutisevan yhtä pahasti, mutta silti kirsusta meni iho rikki. Eläinlääkäri määräsi 10 päivän antibiootti ja kortisoni kuurin. Lähdettiin hoitamaan oireita allergisena reaktiona ja tulehduksena. Toisena vaihtoehtona olikin sitten autoimmuunisairaus pemfigus foliaceus. (Lisätietoa *klik* ) Eläinlääkäri käski soittaa ennen kuurin loppumista, jos kuono ei ole huomattavasti parempi. Mutta onneksi nenä lähti huminalla paranemaan ja lääkkeet loppuivat 19.4. ja kuono on edelleen vain parempaan päin. Huh! Toivotaan nyt, että ei tule näppylät ja turvotukset enää takaisin!

Kortisoni teki Milasta väsyneen, janoisen sekä nälkäkuoleman partaalla olevan koiran! Lenkeillä ei paljoa käyty, koska neiti väsyi todella nopeaan. Lelut saivat lojua samoilla paikoilla koko kuurin ajan. Mutta voi sitä nälän määrää! Mila jopa ninjaili itsensä naulakossa roikkuvalle talvitakille ja repi toisen taskun lähes kokonaan irti, jotta pääsee froliceihin käsiksi!! (kyllä, meillä treenataan moisilla kauhistuksilla) Kyllä kuulkaas nenä kävi ja levottomana kulki keittiöön ja takaisin ja siis jopa kerjäsi, eikä mitenkään sievästi vaan röyhkeästi koitti tukkia samoille murkinoille emännän kanssa. Huhhei. Ja tuntui jäävän tuo ruuan metsästys päälle. Tänään kun tulin koulusta niin neiti oli jotenkin ninjaillut pöydältä dentastixit ja vetäissyt koko paketin sitten naamaansa. Kyllä sai hammaspeikot kyytiä! Joku voisi kyllä kertoa, että miten tuollainen sintti on ruokapöydälle ylettänyt ja ottanut sieltä vain ja ainoastaan dentastixit?

Lenkeillä oli kyllä kiva käydä kun Mila ei joka käänteessä koittanut, että joskos sitä nyt sais vetää hihnassa! Nyt sitten tuntuu palautuneen omaksi itsekseen ja lisäksi säästänyt sen kaiken jääräpäisyyden mitä jäi sairaana käyttämättä. Ei meinaa sitten millään mennä taas kaaliin, että miten sitä hihnassa kuljettiinkaan. Ja edes kielto ja tiivis kontakti ja palkkaus ei auta. Josko se tasaantuisi taas? Muuten menee kyllä hermot totaallisesti täällä hihnan toisessa päässä!

Kesä meinaa sittenkin tulla ja turkkia onkin jo kevennetty urakalla. Mutta siis mistä ihmeestä tuota karvaa oikein riittää? Vaikka kuinka saksii ja leikkaa ja lyhentää ja ohentaa niin silti sitä vaan riittää ja riittää ja riittää... Jos vain saan tuttavan konetta lainaan ni Milasta tulee heti ja välittömästi siili ;) Jos en niin sitten tulee taas maailman mahtavin look ala keittiösakset :D

Allerginen reaktio

Meille ilmestyi pääsiäisenä ihan oikea kyömynenäinen noita! Eli, Mila sai jostain allergisen reaktion kuonoonsa, joka turposi mukavaksi paukamaksi. Kutina alkoi torstai 28.3. iltana, mutta ei niin pahana, että siihen olisi silloin kiinnittänyt huomiota. Iltalenkin jälkeen piehtaroi vain hiukan tavallista kauemmin lakanoissa ennen rauhoittumista nukkumaan. Perjantaina 29.3. aamulla olikin sitten jo kuono turvonnut ja päivystävälle eläinlääkärille sai olla soittamassa. ( Eläin sairastuu AINA juuri viikonloppuna/pyhänä -.- ) Päivystävä kehotti ainoastaan huuhtelemaan kuonoa viileällä vedellä ja seuraamaan tilannetta. Onneksi on ystäviä, jotka toimivat parempina aivoina, mitä omat ja Kannuksesta luokkakaveri toikin meille sitten kyytablettia, koska pystyin olemaan 100% varma, että kyyn purema tuo ei ole. Kutina hieman helpottikin sitten kyllä, mutta oli Mila saanut jo kuonostansa kahesta kohtaan ihon rikki. Turvotusta ilmeni lievänä koko pääsiäisen ja kutinaa myös. Vaikka Mila oli minulla töissä mukana niin silti niinä hetkinä kun ei ollut valvovan silmän alla ni sai aina ruven raavittua pois. Lauantaina Milalle myös ilmestyi työpäivän aikana yllättäen kirsun alaosaan "näppy" joka oli aluksi vain ihon värinen, mutta iltaa myöten muuttui tulehtuneemman näköiseksi ja lopulta puhkesi itsekseen. Mätää tuli pienestä näpystä ihan kiitettävästi. Taas sai olla soittamassa päivystävälle - koska mitenkäs estät koiraa nuolemasta kirsuaan? Hoidoksi määrättiin taas vain ja ainoastaan kylmällä vedellä viruttelua. Näppyhän sitten "syöpyi" laajaksikin haavaksi sen alkuperäiseen kokoon nähden. Kävin sitten täydentämässä koti apteekkia ja ostin betadinea. Tämä on maailman paras tökötti ! Siitä tein sitten laimenetun liuoksen jolla puhdistin kuonon pari kertaa päivässä. Muutosta näkyi jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Maanantaista 1.4. lähtien pystyin olemaan Milan kanssa päivät kotona ja kieltämään rapsuttelut, mutta betadine tuntui auttavan kummasti - samoin kuonon päälle laittamani talkki. Talkkia laitoin vain kahtena iltana ja kutina tuntui helpottavan kummasti ja samallahan tuo imi itseensä kudosnestettä joka haavaumasta vähän vuosi. Nyt nenä on tosi hyvässä kunnossa. Isot ruvet irtosi eilen ja terve iho paljastui alta. Nyt sitten kuvia havannoillistamaan huonoa selitystäni. (HUOM - kuvat eivät ole mitään super ällöjä, mutta jos ei kestä katsoa rikki mennyttä ja verestävää ihoa niin kannattaa jättää väliin.)

Tältä näytti perjantai 29.3.

29.3.

Lauantai ilta, talkki ja mystinen näppy

30.3.

Maanantaina tilanne oli ennen betadinea tämä

1.4.

1.4.

1.4. turvotus oli kuitenkin jo laskenut hyvin

2.4. Melkoinen ero syntynyt vuorokaudessa !!

Tältä nenukki näyttää tänään.

Hyvin paraneminen etenee :)

Säikähdyksiä ja ylpeyttä

Kevät se taitaa olla ilmassa, vaikka pakkasta mittarit vielä näyttääkin. Koirankakka keskustelut ovat alkaneet, samoin ikävät uutiset myrkytyksistä ja lihapulla ansoista. Tähän aiheeseen liittyen koin yhden niistä kamalimmista hetkistä koiran kanssa. Kävästiin tuossa tien toisella puolella olevassa "metikössä" pissalla ja Miltsu sitten nuuskutti ja kaiveskeli tapansa mukaan, mutta mikä lie onni sai olemaan tarkkaavaisemmalla tuulella mitä yleensä. Nuuskutus loppui ja huomasin, että Milalla joku aarre suussa. Koko kylä varmaan kajahti ku kylmänhiki puski päälle ja karjasin "JÄTÄ" - tästä säikähtäneenä Mila tiputtikin löytönsä ja miksipäs muuksi se osoittautuikaan kuin lihapalaksi. Itku meinasi säikähdyksestä päästä jo heti ja lihapala lensi vauhilla roskikseen. Kotona sitten saikin se itku tulla ja sitä seurasi kiukku omaa typeryyttä kohtaan - ei ollut kovin järkevää heittää sitä lihaa enempiä tutkimatta roskiin, olisi voinut kysellä josko sitä olisi tutkittavaksi saanut johki lähetettyä. Noh, roskista tonkimaan, mutta oli tippunut pohjalle, eikä tällaisella tapilla mitää toivoa sitä sieltä saada ongittua. Koitin käydä myös tutkimassa metikköä tarkemmin, mutta ei osunut lisää löydöksiä silmään. Toivo siis elää, että ei olisi sisältänyt myrkkyä. Mutta pelko on tällä alueella aiheellinen, koska naapurin koira on kuollut juurikin tässä myrkytykseen 2 vuotta sitten keväällä. Mielummin olen liian varovainen. Katsellaanhan siis kaikki tarkasti mitä ne murut sieltä lenkiltä suuhunsa nappaa!!

Ja ihan kuin tuossa ei olisi ollut tarpeeksi, päätti Mila koittaa onneaan vielä napostelemalla suklaata. Teräskoira tuo on - liian monesti saanut ninjailtua itselleen milloin ksylitoli pastilleja, milloin suklaata, milloin jopa maistellut meikäläisen lääkkeitä. Silti porskuttaa. Mitään käsitystä ei ole, että mistä se on suklaata saanut, koska harvoin ostan. Ja jos ostan niin jotain patukoita tai näin pääsiäisen alla munasia ;) Mut pelkkä pieni palainen foliota ja henki haiskahti suklaalle. Oisko johki laukkuun jäänyt pari riviä jostain vuodelta kukkakeppi. Noh, onneksi huomasin asian heti kun olin vain käymässä tuossa naapurissa puhumassa juuri näistä myrkytyksistä ja ensiapu päästiin antamaan siis välittömästi. Säikähdyksellä päästiin. Tuon koiran uteliaisuus ja roskisdyykkaus ja omistajan huolimattomuus koituu vielä joskus onnettomuudeks... :/

Mutta sitten iloisempiin asioihin. Mila on ollut siis uskomattoman mukava lenkeillä ja treenaillessa. Lenkeillä jos pitää haukahtaa ni se on puhinaa ja pientä haukahtelua, käsistä tilanne ei ole riistäytynyt hetkeen. Ollaan menty koirien ohi oikein kauniisti ja myös pitkä pätkä räkyttävän koiran perässä - oikein hienosti sivulla seuraten. Ylepydestä on voinut melkein haljeta. Eilen neiti yllätti myös positiivisesti kun oltiin menossa kaverille kyläilemään ja pihalla pikkuinen lapsi taapersi kohti. Mila sivulle ja namia suuhun, mutta siis häntä vain heilui ja tilanne päätyi lopulta Milan ja lapsukaisen onnellisiin halailuihin. Kertaakaan ei meinannutkaan haukkua vaan hiljaa odotti paikallaan lupaa mennä tervehtimään. Hiukan muuttunut käytös lapsia kohtaan kun vuoden verran asusteli 3 vuotiaan tyttösen kanssa. Jakomielitauti nousee edelleen kyllä välillä pintaan, kuten kun käytiin äidilläni kylässä ja äidin miehen poika sitten ilmestyi keittiöön (Mila ei ole nähnyt n. vuoteen eikä koskaan muutenkaan usein.) tulos - samalla kun häntä heilui ja varpaita piti nuolla niin piti myös urahdella ja pöhistä. Hölmö pieni otus. Miehiä ei kuitenkaan tarvitse enää yhtää niin paljon pelätä - kiitos ihanien ystävieni ja sukulaisten, jotka ovat jaksaneet lässytellä ja lahjoa tuota otusta loputtomiin. Naapurin sedästä on tullut yksi Milan suosikki ihmisiä. Voi sitä ininää kun tapaavat ja pääsee siihen jalkoihin kiehnäämään. Ei voi kun hymyillä ja tyytyväisenä ajatella sitä tilannetta mistä ollaan lähdetty. Hienosti tuo koira vaan etenee. Hitaasti, mutta silti.

Ollaan treenailtua tai siis hömpötelty noutoa, esine-etsintää, takapään käyttöä ja enemmän alkanut taas vaatimaan liikkeiden tekemistä kunnolla alusta loppuun. Huomasin vain kun sivulle käskystä neiti jäi poikittain, metrin päähän vasemmasta jalasta. Ehkä aihetta pistää taas vähän ruotuun :D "uutena" juttuja ollaan opeteltu itsehillintää. Eli miinoitettu nameilla lattia Miltsun ja miun välistä ja kutsun luokse. Kyllä se neiti tuli kuin tulikin luokse! :D Alkutilannehan ei tietenkään ollut noin hankala, vaan aluksi oli yksi nami, sitten kaksi jne. Ja aluksi kauempana ja sitten lähemmäksi pikku hiljaa. Nyt koitetiin helpommilla astella äidin luona käydessämme sekä ulkona! Ulkona Mila siis loisti! Ei edes vilkaissut nameihin vaan tuli suoraan ja täysiä luokse! En olis uskonu ihan helpolla, että tuo pieni ahne possu kykenee tällaiseen! :) Nyt odotellaan lumien sulamista, jotta päästään kokeileen pitkästä aikaa jälkeä. Esine-etsintää ja hakuiluakin pääsee paremmin ulos tekemään. Voi kesä - tule jo!!

Potkukelkkailua

Ja siis kyllä! Tuo kiukkupussi joka vihaa kaikkea mikä ei liiku normaalisti kahdella jalalla on nyt sitten juossut ihan tyytyväisenä potkukelkan vierellä. Olotila on ollut taas täällä hihnan toisessa päässä kaikkea muuta kuin hyvä ja lähtiä sitten tuonne liukasteleen - ei innostanut. Koira kuitenkin alkoi turhautua, joten nappasin naapurin potkukelkan lainaan (ihan luvan kanssa ;) ) Ja Mila ei tainnut edes alkuun tajuta, että mukana on jotain ylimääräistä. Pari kertaa piti sitten kuitenkin pysähtyä ja puhista kauempaa tuolle kaameelle vempeleelle, mutta ehkä oli liikaa virtaa kintahissa, että ei ehtiny alkaa enempää pelkäämään - päästiinhän nyt paljo kovempaa liikkeelle, mitä tän puolikuntosen kanssa pariin päivään on voitu edes haaveilla. Kertaakaan ei tarvinut kelkalle rähistä tai koittaa paimentaa, vähän oli välillä ongelmia, että missäs sitä kannattais juosta ettei tuo tuu päälle. Vähä pidempi remmi pitänee ens kerralla ottaa mukaan ja valjaat pannan sijaan. Milahan ei tietenkään vedä kelkkaa missään nimessä vaan potkuttelee tää omistaja ihan itte liikkeelle. Mila kulkikin hetken päästä jo remmi löysällä ihan siinä vasemmalla sivulla. Pitkällä ei päästy käymään, ihan sama vaikka potkuttelu onkin helpompaa niin ei puolikuntoisena lähetä siltikään urheilemaan. Olisihan se tällaisina hetkinä ihan mukava jos taloudessa olisi joku toinenkin joka koiran lenkityksestä voisi huolehtia, mutta kyllä me ollaan loistavasti kaksinki pärjätty :D Vaikka kevättä ootan malttamattomana ni voisko nyt vielä hetken pysyä potkuttelukelit, että ehtisi paremmassa kunnossa kävästä vielä kelkkailemassa :)

Päivitys

Onhan taas mennyt aikaa päivitysten välissä. Mutta eipä tässä meijä arjessa mitää mullistavaa ole päässyt tapahtumaankaan : D Viimeinen harjoitteluni koulun osalta on kunnialla suoritettu loppuun ja nyt vielä parit tentit ja oppari ja hei - mä saatan jopa valmistuakki!!

Milan kanssa elämä on sitä samaa vuoristorataa mitä aina. Väliin ollaan niin kuuliaista koiraa että ja väliin taas koetellaan omistajan muutenkin lyhyttä pinnaa oikein kunnolla. Ehkä tämä lisääntyvä valo on saanut kuitenkin ohjaajaan lisää puhtia ja treenailtu ollaan enemmän mitä talven pimeydessä. Esine-etsintää ollaan nyt otettu suht paljon. Tallatulla alueella ulkona, omassa kämpässä sekä talon kellarissa. Kyllä Mila vaan osaa asiansa ku vaan saa ne palikat asetettua oikeeseen asentoon. Välillä menee ja häsää vain ympäriinsä ja ajattelee vauhdin korvaavan sen itse haistelun, mutta yleensä toisella, viimeistään kolmannella etsinnällä on se nenä työssä ja tuhina kuuluu. Esineen (lelun) palautus on edelleen ongelmallinen, mutta ollaan sentäs edetty siitä, kun Mila jätti joko esineen piiloonsa sen löydettyään tai pudottamalla sen puolessa välissä matkaa. Nyt lelu tippuu heti tuohon jalkoihin, mutta tuleepa sentäs luokse. Aloitettiin vähän piilossa/tavoittamattomissa olevan lelun ilmaisua, mutta saas nähä miten tullaan onnistumaan näiden kahden asian yhdistämisessä. Milahan ei koskaan innostunut haukkumaan maalimiestä haussa, joten jos meinaa yhtään into loppua tässä niin sitten unohdetaan taas hetkeksi tuo ilmaisu - eihän me kuitenkaan ku hupsutella omaksi iloksemme.

Tokoilut on menny taas niin pirkunan hyvin, että ottaa oikein urakalla päähän ettei tuon kanssa kisaamaan uskalla kyllä lähtiä. Tosin, jos saisi aikaiseksi edes johonkin ryhmään lähtiä treenaamaan niin ehkä se voisi siedättyäkkin - onhan tuo kuitenkin tullut sosiaalisemmaksi. Naapurin sakemannikin voidaan pian jopa luetella Milan kaveriksi, ehkä... Innostui Mila ensimmäistä kertaa jopa vähän Tinkan kanssa juoksemaan tuossa metässä. Piti edelleen komentaa ja äristä ja lopulta piti peli puhaltaa kerrasta poikki kun sakemanni neidillä alkoi palaa käpy moisen kirpun äksyilyyn. Samaisella lenkillä tuli kaksi karkuria (2 Kooikerhondje urosta ) vastaan ja herranjestas - Mila ei rähissyt pojille yhtään. Häntä heiluen juoksi kohti - pysähty ku käsky kävi ja ekalla huikasulla myös kaameella vauhilla sivulle oottaan lupaa mennä tervehtii ?!?! Tuo oli taas yks niistä hetkistä ku kahto Milaa suu auki, että kuka sä oot ja mitä oot tehny mun jauhopäälle? Eilen illalla nappasin sitten Milan "vähä" väsyneenä kainaloon, että kävästää pikkuisella pissatuksella vielä ja alhaalla sitte huomasin, että olin unohtanu hihnan sisälle. Noh - en sitte jaksanu enää moista hakea ihan pientä piipahdusta varten. Pihalla Mila sivulle ja seurauttaen tuohon pikkuruiseen metikön tapaiseen tien toiselle puolelle. Siellä vapautus ja tarpeiden jälkeen tuo oli taas tuossa sivulla nököttämässä, vaikkei ollut mitenkään käskytettynä. En siinä vielä edes asiaa oikein tajunnut, mutta sitte ku käveltii tietä pitkin takas kotio ja koko matkan Mila käveleskeli kaikessa rauhassa tuossa sivulla (ei seurannu - haisteli kyllä jne.) siinä jotenki sitten hokas, että mitäs pirkunaa? Miten Mila ei huitelekkaan tien päässä ja oottele, että raahautuisin ite lähemmäs. Siinä se oli lähettyvillä ja sivulla jatkuvasti - ihan sama mitä vauhtia kävelin tai muutin suuntaaki. Miksi helkkarissa hihnassa pitää koittaa vetää ja sikailla, mutta kun omistaja on kuoleman väsynyt ja koira kulkee vapaana ja saisi mahdollisuuden sikailla ni ei mitään sinnepäinkään? Outo koira!

Käytiinhän me tuossa Kannuksessakin pyörähtämässä vanhan luokkakaverin luona. Milan hermoja koeteltiin kun tytöllä on innokas pieni tollerin pentuli. Lenkillä piti komentaa ku toinen kiusas, mutta silti oli Mila liian utelias, että kun pentu anto olla niin piti Milan päästä haistelemaan ja hakemaan leikkiin - ja sitten piti taas äristä pennulle ku meni hermot -.- Tuolla reissulla Milan jakomielitautisuus tuli erittäin selvästi näkyville!! Sisälle mentyämme paloi neidillä sitten kerran kunnolla käpy - ku erehty tää omistaja mennä silittelemään ja paijailemaan niitä kaverin koiria - siis miten mä kehtasinki! Kyllähän Mila sisälläkin välillä komenteli pentua, mutta siis yllättävän rauhallista oli oleskelu. Kun sitten aloin pukemaan ja ottamaan Milan hihnaa ni sitte piti neidin taas vähä rähistä muita kauemmas, etteivät vaan tuppaudu mukaan : D Mutta siis on sitä tullut tuskailtua ja mietittyä, että miksi ihmeessä tuon koiran pitää yhtenä päivänä käyttäytyä niin täydellisesti, että menee treenit nappiin, lenkeillä ei tartte vetää tai rähistä yhtää JA SITTEN seuraavana päivänä vihatakkin koko maailmaa, käyttäytyä ku koskaa mitää ois opetettukaan ja olla vaan täydellinne jääräpäinen jauhoaivo? Olis elämä oikeesti huomattavasti helpompaa jos tuo olisi selkeästi maailmaa pelkäävä ja vihaava heikkohermo tai hyvin käyttäytyvä pieni koiruli - mutta ku ei ni ei...

Näillä siis mennää ja jatketaan...

Sosiaalinen otus ?

Pitkä väli taas päivityksissä, mutta minkäs teet ku motivaatio on vähä kaikkeen nolla... Miltsun kanssa sentäs jotain touhuiltu, ku muuten tuntuu, että päivät menee vaan keväästä haaveillessa. Harvinaisen tympääntynyt jotenki tähän talveen ja sen riesoihin. Mila on ärtyisämpi ja kipeämpi, tassut halkeilee ja palelee ja lumipaakut kertyvät häiritsemään ihan sama kuinka lyhyeks koitan tassunpohjan karvat kyniä. Lenkeillä namujen tukkiminen suuhun on myös hankalampaa kauheet tumppaat kädessä. Huoh...

No, mutta ettei menisi ihan vain valittamiseksi niin onhan meillä isojakin edistyksiä ehtinyt tapahtua :) Yksi päivä ajattelin pitkästä aikaa ottaa naksuttimen taskuun mukaan lenkille - enemmänkin ajattelin vähä motivoida ja temppuilla ja harjoitella nopeaa maahan menoa ja liikkeestä pysäytystä vähä muuallaki ku tässä kotona tai omalla pihalla. Noh, nämä harjotukset meni tosi hyvin! Mila oli uskomattoman hyvin kuulolla ja jotenki sitä sitte sytty lamppu päässä, että mitäs jos kokeilis naksutelulla saada tuon vetämisen pois? (Vaikka siis Mila kulkee jo kiitettävän hyvin hihnassa, mut välillä meinaa väkisinki unohtua ja ei vaan malta...) Parin naksautuksen jälkeen ja ero oli huomattava! Monta päivää mentiin sitten ilman, että hihna kiristy lainkaan! Ainut miinus oli, että tuohan meinas sitte alkaa tarjoomaan kontaktia ja seuraamista jatkuvasti sen naksautuksen toivossa, mutta tästäkin päästiin kun pari lenkkiä olin sitte kokonaan naksuttelematta. Nyt en ole hetkeen sitten naksutellut ja juuri tänään mietein, että pitäisi taas koklailla, kun meinaa tulla taas noita spurtteja, mitä ei tuon naksuttelun aikana tullut. Jospa tässä olisi vihdoin pysyvä ratkaisu?

Mila on myös yllättänyt täysin käytöksellään! Vieraat ihmiset ku tulee tupaan ni heti ollaan jaloissa kiehnäämässä ja sillä sekunnilla ku istutaan sohvalle ni koitetaan tukkia syliin! Lenkilläki menee koko ajan enemmän ja enemmän reippaasti ja muista välittämättä. Mutta pitäähän sitä välillä varmistaa, ettei se varis tuu ja hyökkää naapurin pihasta kimppuun tai potkukelkkaileva mummo kruisaa päälle -.- Koirapuistossa innostuu useammin ja useammin leikkimään ja jopa painimaankin, mutta liian innokkaat urokset saa kyllä kyytiä edelleen. Pidin pienet partyLite kutsut, joissa oli sitten mukana pieni vauva sekä ekaluokkalainen poika. Mila ei ahdistunut yhtään vaikka tämä poika sitä rapsutteli ja halaili - päin vastoin! Mila oli vähän väliä purkimässä pojan syliin rapsuteltavaksi. Ennenhän Mila pelkäsi kamalasti lapsia - ei varmaan oikein ymmärtänyt mitä ihmestyksen kummastuksia nuo äänekkäät pikku ihmiset ovat. Nykyään ei kuitenkaan ole ongelmia! Tapasi myös pienen vauvan varmaan toista kertaa elämässään ja häntä heiluen ja korvat takana kävi haistelemassa ja lupsuttamassa ohimennen vauvan sormia :D Vaikka vauvveli kumartui Milaa kohtikkin ja koitti ottaa pienellä kätösellään kiinni ni ei Mila edes väistänyt vaan kurkotti itsekkin kohti kasvoja - jos vaikka ehtisin tuota pientä poskea lipaista <3 Reipas pienki koira! <3 Kutsujen esittelijän kaveri oli myös välittömästi ja kovasti oli meidän muiden mukana haistelemassa kynttilöiden eri tuoksuja - vähän esittelijää kummastutti ja nauratti miten koira voi olla noin innostunut hajuista - eikä edes lipaissut tuoksuja kuin kerran ;)

Mutta pitääpä kai sitä loppuun kertoa vielä viimeisimmän koirapuistoilun rähinät. Mila aloitti jo autossa kaamean haukkumisen ja ulisemisen ja kun kielsin niin vikinä ja jopa murina. Istuttiin pieni ikuisuus siinä sitten ja odottelin, että neiti saa herneensä tuolla korvien välissä kasaan. Mutta myöskin se pienen pieni matka mitä autolta menee puiston portille oli yhtä helv... Kaksi askelta ja alkoi haukunta - peruutus ja sivulle - kontakti ja taas kaks askelta. Häpesin silmät päästäni ja meinasin jo kääntyä takaisin autoon - luulivat varmaan, että raivotautinen piski tulee ja tappaa kaikki. Noh - päästiin kuin päästiinkin puiston "välieteiseen", Mila irti - istumaan, kontaktiin ja vapaa. Ja neiti juoksi ihan onnessaan häntä heiluen ympäriinsä ja kun tuli uusia koiria niin heti meni haistelemaan ja yhden pennun korvia putsailemaan - voisiko joku siis oikeasti kertoa mitä tuon pienen koiran päässä liikkuu? Mulla kun alkaa väkisinkin ymmärrys loppua...

Portaat

Aika mennyt taas hujahtaen harjoittelussa, ei ole ollut aikaa kirjoitella edes ikävästä onnettomuuden poikasesta joka Milalle tapahtui. 29.12. Olin juuri tulossa iltavuorosta ja ajatukset harhaili ja kaipas vaan nukkumaan. Me asutaan siis tällaisen vanhan omakotitalon vintillä, joten rappuset ovat kapeat ja jyrkät ja myös tasanne asunnon oven edessä on kapea. Tästä johtuen Milalle on koitettu jankuttaa päähän, että tervehtiminen tapahtuu vasta asunnon sisällä. Mutta nyt kun tulin töistä niin ajatukset tosiaan harhailivat ja toisella kädellä avasin ovea ja toisella jo kurkottelin sammuttamaan valoja. Mila käytti tilannetta heti hyväkseen ja syöksyi tervehtimään innoissaan tuohon tasanteelle ja silmänräpäyksessä takajalka sitten lipesi ja tasapaino ei sitten enään löytynyt ja... Sitten tuli elämäni kamalimmat ja pisimmät sekunnit kun tuo pikkuinen pyöti kuin lumipallo kaikki portaat alas - tömähti ulko-oveenkin niin kovasti, että se aukesi. Vaikka  tippuminen ei tietenkään kestänyt kauaa niin ehti sitä käydä päässään jo kaikki painajaiset läpi. Se oli hetki jolloin tuntui, että tukehtuu ja lähtee henki. Milan näki kuin mustan putken läpi ja siis... Sitä ei voi edes kuvailla. Mila onneksi nousi heti ylös - jolloin sain jalkani liikkumaan ja ryntäämään alas. Miltsu oli tietysti huomannut, että "jipee, mä oon vapaana ja ovi on auki ja mamma tulee perässä - jeee... ulos!" Kun itse pääsin alas oli Mila jo tuossa omalla pihalla tassuttelemassa. Onneksi, kaikilla tassuilla oli paino ja vaikka liikkuminen oli ehkä vähän omituista niin liikkui silti - käytiin sitten pissalla ja äkkiä koira kainaloon ja yläkertaan. Siihen asti olin saanut jotenkin pidettyä itseäni kasassa ja ulkona kävin Milan kopeloiden läpikin pikaisesti, mutta sisälle päästyämme tapahtui romahdus. Sitä itkua tuli ja tuli ja tuli... Äidille tuli soitettua hyvin epäselvä ja itkuinen puhelu ja äiti sitten koitti rauhoitella ja käski soittamaan enolleni, joka tietää todella paljon koirista ja sinne päin olen suht useinkin yhteyksissä jos jokin ongelma ilmenee. Noh, koitin kasata itseäni, mutta kyllähän siinä niin kävi, että kun aloin ongelmaa ja sattunutta kertomaan niin itku alkoi vain uudestaan. Onneksi minulla on ihminen kelle soittaa tällaisissa tilanteissa, koska omat aivot eivät toimineet enään - ei sitten yhtään. Joten eno sitten rauhallisesti kyseli syökö ja juoko Mila, meneekö maate ja istumaan, linkuttaako, seisooko paino jaettuna kaikille jaloille - aristaako jotain kohtaa erityisen paljon jne. Kaikki siis sellaisia jotka olisi itsekkin pitänyt hoksata, mutta se ei vaan toimi niin kun menee paniikkiin. Mila ei ole koskaan aikaisemmin loukannut, oikeastaan millään tavalla. Maha on hyvin hyvin harvoin sekaisin ja selän kipuilu on ollut tasaista, joten se ei ole koskaan räjäyttänyt huolta. Ainut jolloin on syke Milan kanssa säikähdyksestä noussut on ollut ne pari kertaa kun tuo on ninjaillut itsensä laukulle tai työpöydälle ja maistellut sopimattomia tuotteita, mutta koskaan ei ole tarvinnut suolapalloa ja hiilitablettaja suurempiin toimiin ryhtyä. Noh, pitkän puhelun jälkeen eno varmisti omat uskomukseni ja rauhoitteli, että eläinlääkäriin on ihan turha rynnätä, että mitään ei tuntuisi olevan rikki, poikki. Rauhalliset neuvot vain seurailla ja ottaa päivystävän eläinlääkärin tiedot valmiiksi ylös, jos nyt sattuu käytös muuttumaan. Milasta näki, että on kipeä, mutta ei tosiaan mikään kohta turvonnut tai alkanut kuumottamaan ja käytös ei muuttunut missään vaiheessa huolestuttavaksi. Yön tuo nukkui taju kankaalla miun kainalossa, mutta ite vain torkuin kun tarkastelin neuroottisesti mahdollisia muutoksia. Aamulla sitten pystyi jo hengähtämään, kun Mila ihan reippaasti käveleskeli ulkona, haisteli ja pomppi kinoksien päälle. Meno oli paljon rauhallisempaa ja varovaisempaa kuin yleensä, mutta ei tuosta laamaa saa kyllä varmaan tekemälläkään. Nyt Mila on jo ihan oma itsensä. Rappusia pitää vähän jännittää ja suosiolla olen nyt kanniskellutkin typyä alas ja osittain ylöskin. Olen kuitenkin testaillut ja kyllä Mila rappuset menee itsekkin - se meno on vaan vielä hieman vaivalloista, laittaapa omalle kohdalle kuinka hellänä joka ainut paikka olis jos moiseen kokemukseen itse joutuisi.

En voi ku todeta Milan olevan vielä luupäisempi kuin olin ajatellut : D Kovin heppoisesti ei Milan vauhtia saa siis hiipumaan ja hyvä näin. En voi ku kiittää kaikkia maailman voimia, että tästä tilanteesta selvittiin vain ruhjeilla ja suurimmalla mahdollisella säikähdyksellä. Ei ole helppoa rakastaa ja olla koiranomistaja, mutta eipä käy myöskään arki tylsäksi. Kyllä nämä karvapallot aina jotain keksii ja saa aikaiseksi.

Jokainen blogi on nyt täynnä tavotteita vuodelle 2013 ja ehkäpä meidänki pitäisi semmoisia listata ja kirjata tänne. Ehkä niihin sitten paneutuisikin paremmin. Pitäähän teille uskomattomalle 4 lukijalle antaa tieto mihin aijotaan tulevana vuonna panostaa : D