Portaat

Aika mennyt taas hujahtaen harjoittelussa, ei ole ollut aikaa kirjoitella edes ikävästä onnettomuuden poikasesta joka Milalle tapahtui. 29.12. Olin juuri tulossa iltavuorosta ja ajatukset harhaili ja kaipas vaan nukkumaan. Me asutaan siis tällaisen vanhan omakotitalon vintillä, joten rappuset ovat kapeat ja jyrkät ja myös tasanne asunnon oven edessä on kapea. Tästä johtuen Milalle on koitettu jankuttaa päähän, että tervehtiminen tapahtuu vasta asunnon sisällä. Mutta nyt kun tulin töistä niin ajatukset tosiaan harhailivat ja toisella kädellä avasin ovea ja toisella jo kurkottelin sammuttamaan valoja. Mila käytti tilannetta heti hyväkseen ja syöksyi tervehtimään innoissaan tuohon tasanteelle ja silmänräpäyksessä takajalka sitten lipesi ja tasapaino ei sitten enään löytynyt ja... Sitten tuli elämäni kamalimmat ja pisimmät sekunnit kun tuo pikkuinen pyöti kuin lumipallo kaikki portaat alas - tömähti ulko-oveenkin niin kovasti, että se aukesi. Vaikka  tippuminen ei tietenkään kestänyt kauaa niin ehti sitä käydä päässään jo kaikki painajaiset läpi. Se oli hetki jolloin tuntui, että tukehtuu ja lähtee henki. Milan näki kuin mustan putken läpi ja siis... Sitä ei voi edes kuvailla. Mila onneksi nousi heti ylös - jolloin sain jalkani liikkumaan ja ryntäämään alas. Miltsu oli tietysti huomannut, että "jipee, mä oon vapaana ja ovi on auki ja mamma tulee perässä - jeee... ulos!" Kun itse pääsin alas oli Mila jo tuossa omalla pihalla tassuttelemassa. Onneksi, kaikilla tassuilla oli paino ja vaikka liikkuminen oli ehkä vähän omituista niin liikkui silti - käytiin sitten pissalla ja äkkiä koira kainaloon ja yläkertaan. Siihen asti olin saanut jotenkin pidettyä itseäni kasassa ja ulkona kävin Milan kopeloiden läpikin pikaisesti, mutta sisälle päästyämme tapahtui romahdus. Sitä itkua tuli ja tuli ja tuli... Äidille tuli soitettua hyvin epäselvä ja itkuinen puhelu ja äiti sitten koitti rauhoitella ja käski soittamaan enolleni, joka tietää todella paljon koirista ja sinne päin olen suht useinkin yhteyksissä jos jokin ongelma ilmenee. Noh, koitin kasata itseäni, mutta kyllähän siinä niin kävi, että kun aloin ongelmaa ja sattunutta kertomaan niin itku alkoi vain uudestaan. Onneksi minulla on ihminen kelle soittaa tällaisissa tilanteissa, koska omat aivot eivät toimineet enään - ei sitten yhtään. Joten eno sitten rauhallisesti kyseli syökö ja juoko Mila, meneekö maate ja istumaan, linkuttaako, seisooko paino jaettuna kaikille jaloille - aristaako jotain kohtaa erityisen paljon jne. Kaikki siis sellaisia jotka olisi itsekkin pitänyt hoksata, mutta se ei vaan toimi niin kun menee paniikkiin. Mila ei ole koskaan aikaisemmin loukannut, oikeastaan millään tavalla. Maha on hyvin hyvin harvoin sekaisin ja selän kipuilu on ollut tasaista, joten se ei ole koskaan räjäyttänyt huolta. Ainut jolloin on syke Milan kanssa säikähdyksestä noussut on ollut ne pari kertaa kun tuo on ninjaillut itsensä laukulle tai työpöydälle ja maistellut sopimattomia tuotteita, mutta koskaan ei ole tarvinnut suolapalloa ja hiilitablettaja suurempiin toimiin ryhtyä. Noh, pitkän puhelun jälkeen eno varmisti omat uskomukseni ja rauhoitteli, että eläinlääkäriin on ihan turha rynnätä, että mitään ei tuntuisi olevan rikki, poikki. Rauhalliset neuvot vain seurailla ja ottaa päivystävän eläinlääkärin tiedot valmiiksi ylös, jos nyt sattuu käytös muuttumaan. Milasta näki, että on kipeä, mutta ei tosiaan mikään kohta turvonnut tai alkanut kuumottamaan ja käytös ei muuttunut missään vaiheessa huolestuttavaksi. Yön tuo nukkui taju kankaalla miun kainalossa, mutta ite vain torkuin kun tarkastelin neuroottisesti mahdollisia muutoksia. Aamulla sitten pystyi jo hengähtämään, kun Mila ihan reippaasti käveleskeli ulkona, haisteli ja pomppi kinoksien päälle. Meno oli paljon rauhallisempaa ja varovaisempaa kuin yleensä, mutta ei tuosta laamaa saa kyllä varmaan tekemälläkään. Nyt Mila on jo ihan oma itsensä. Rappusia pitää vähän jännittää ja suosiolla olen nyt kanniskellutkin typyä alas ja osittain ylöskin. Olen kuitenkin testaillut ja kyllä Mila rappuset menee itsekkin - se meno on vaan vielä hieman vaivalloista, laittaapa omalle kohdalle kuinka hellänä joka ainut paikka olis jos moiseen kokemukseen itse joutuisi.

En voi ku todeta Milan olevan vielä luupäisempi kuin olin ajatellut : D Kovin heppoisesti ei Milan vauhtia saa siis hiipumaan ja hyvä näin. En voi ku kiittää kaikkia maailman voimia, että tästä tilanteesta selvittiin vain ruhjeilla ja suurimmalla mahdollisella säikähdyksellä. Ei ole helppoa rakastaa ja olla koiranomistaja, mutta eipä käy myöskään arki tylsäksi. Kyllä nämä karvapallot aina jotain keksii ja saa aikaiseksi.

Jokainen blogi on nyt täynnä tavotteita vuodelle 2013 ja ehkäpä meidänki pitäisi semmoisia listata ja kirjata tänne. Ehkä niihin sitten paneutuisikin paremmin. Pitäähän teille uskomattomalle 4 lukijalle antaa tieto mihin aijotaan tulevana vuonna panostaa : D