Kevät se taitaa olla ilmassa, vaikka pakkasta mittarit vielä näyttääkin. Koirankakka keskustelut ovat alkaneet, samoin ikävät uutiset myrkytyksistä ja lihapulla ansoista. Tähän aiheeseen liittyen koin yhden niistä kamalimmista hetkistä koiran kanssa. Kävästiin tuossa tien toisella puolella olevassa "metikössä" pissalla ja Miltsu sitten nuuskutti ja kaiveskeli tapansa mukaan, mutta mikä lie onni sai olemaan tarkkaavaisemmalla tuulella mitä yleensä. Nuuskutus loppui ja huomasin, että Milalla joku aarre suussa. Koko kylä varmaan kajahti ku kylmänhiki puski päälle ja karjasin "JÄTÄ" - tästä säikähtäneenä Mila tiputtikin löytönsä ja miksipäs muuksi se osoittautuikaan kuin lihapalaksi. Itku meinasi säikähdyksestä päästä jo heti ja lihapala lensi vauhilla roskikseen. Kotona sitten saikin se itku tulla ja sitä seurasi kiukku omaa typeryyttä kohtaan - ei ollut kovin järkevää heittää sitä lihaa enempiä tutkimatta roskiin, olisi voinut kysellä josko sitä olisi tutkittavaksi saanut johki lähetettyä. Noh, roskista tonkimaan, mutta oli tippunut pohjalle, eikä tällaisella tapilla mitää toivoa sitä sieltä saada ongittua. Koitin käydä myös tutkimassa metikköä tarkemmin, mutta ei osunut lisää löydöksiä silmään. Toivo siis elää, että ei olisi sisältänyt myrkkyä. Mutta pelko on tällä alueella aiheellinen, koska naapurin koira on kuollut juurikin tässä myrkytykseen 2 vuotta sitten keväällä. Mielummin olen liian varovainen. Katsellaanhan siis kaikki tarkasti mitä ne murut sieltä lenkiltä suuhunsa nappaa!!
Ja ihan kuin tuossa ei olisi ollut tarpeeksi, päätti Mila koittaa onneaan vielä napostelemalla suklaata. Teräskoira tuo on - liian monesti saanut ninjailtua itselleen milloin ksylitoli pastilleja, milloin suklaata, milloin jopa maistellut meikäläisen lääkkeitä. Silti porskuttaa. Mitään käsitystä ei ole, että mistä se on suklaata saanut, koska harvoin ostan. Ja jos ostan niin jotain patukoita tai näin pääsiäisen alla munasia ;) Mut pelkkä pieni palainen foliota ja henki haiskahti suklaalle. Oisko johki laukkuun jäänyt pari riviä jostain vuodelta kukkakeppi. Noh, onneksi huomasin asian heti kun olin vain käymässä tuossa naapurissa puhumassa juuri näistä myrkytyksistä ja ensiapu päästiin antamaan siis välittömästi. Säikähdyksellä päästiin. Tuon koiran uteliaisuus ja roskisdyykkaus ja omistajan huolimattomuus koituu vielä joskus onnettomuudeks... :/
Mutta sitten iloisempiin asioihin. Mila on ollut siis uskomattoman mukava lenkeillä ja treenaillessa. Lenkeillä jos pitää haukahtaa ni se on puhinaa ja pientä haukahtelua, käsistä tilanne ei ole riistäytynyt hetkeen. Ollaan menty koirien ohi oikein kauniisti ja myös pitkä pätkä räkyttävän koiran perässä - oikein hienosti sivulla seuraten. Ylepydestä on voinut melkein haljeta. Eilen neiti yllätti myös positiivisesti kun oltiin menossa kaverille kyläilemään ja pihalla pikkuinen lapsi taapersi kohti. Mila sivulle ja namia suuhun, mutta siis häntä vain heilui ja tilanne päätyi lopulta Milan ja lapsukaisen onnellisiin halailuihin. Kertaakaan ei meinannutkaan haukkua vaan hiljaa odotti paikallaan lupaa mennä tervehtimään. Hiukan muuttunut käytös lapsia kohtaan kun vuoden verran asusteli 3 vuotiaan tyttösen kanssa. Jakomielitauti nousee edelleen kyllä välillä pintaan, kuten kun käytiin äidilläni kylässä ja äidin miehen poika sitten ilmestyi keittiöön (Mila ei ole nähnyt n. vuoteen eikä koskaan muutenkaan usein.) tulos - samalla kun häntä heilui ja varpaita piti nuolla niin piti myös urahdella ja pöhistä. Hölmö pieni otus. Miehiä ei kuitenkaan tarvitse enää yhtää niin paljon pelätä - kiitos ihanien ystävieni ja sukulaisten, jotka ovat jaksaneet lässytellä ja lahjoa tuota otusta loputtomiin. Naapurin sedästä on tullut yksi Milan suosikki ihmisiä. Voi sitä ininää kun tapaavat ja pääsee siihen jalkoihin kiehnäämään. Ei voi kun hymyillä ja tyytyväisenä ajatella sitä tilannetta mistä ollaan lähdetty. Hienosti tuo koira vaan etenee. Hitaasti, mutta silti.
Ollaan treenailtua tai siis hömpötelty noutoa, esine-etsintää, takapään käyttöä ja enemmän alkanut taas vaatimaan liikkeiden tekemistä kunnolla alusta loppuun. Huomasin vain kun sivulle käskystä neiti jäi poikittain, metrin päähän vasemmasta jalasta. Ehkä aihetta pistää taas vähän ruotuun :D "uutena" juttuja ollaan opeteltu itsehillintää. Eli miinoitettu nameilla lattia Miltsun ja miun välistä ja kutsun luokse. Kyllä se neiti tuli kuin tulikin luokse! :D Alkutilannehan ei tietenkään ollut noin hankala, vaan aluksi oli yksi nami, sitten kaksi jne. Ja aluksi kauempana ja sitten lähemmäksi pikku hiljaa. Nyt koitetiin helpommilla astella äidin luona käydessämme sekä ulkona! Ulkona Mila siis loisti! Ei edes vilkaissut nameihin vaan tuli suoraan ja täysiä luokse! En olis uskonu ihan helpolla, että tuo pieni ahne possu kykenee tällaiseen! :) Nyt odotellaan lumien sulamista, jotta päästään kokeileen pitkästä aikaa jälkeä. Esine-etsintää ja hakuiluakin pääsee paremmin ulos tekemään. Voi kesä - tule jo!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti