Pettymyksien päivitys

Johan aika taas hurahti nopiaa. Eli aloitetaas otsikosta ja myöskin siitä mihin viimeksi jäätiin. Eli Helmi the opaskoiraan. Kun vihdoin koitti päivä jolloin pääsin hakemaan Helmiä, olin todella innoissani. Olin miettinyt kaikki Milan mahdolliset ärinät ja siitä seuraavat ärinät ja niiden vaativat toimenpiteet niin moneen kertaa, että aloin olemaan jopa suhteellisen itsevarma tilanteesta. Helmi hurmasi meikäläisen sillä sekunnilla kun ekaa kertaa nähtiin ja mitä enemmän tämä edellinen kouluttaja (jolla siis Helmi oli ollut pennusta saakka) kertoi Helmistä niin sitä enemmän neitiin rakastuin. Siinä istuskellessamme huomasin, että olisiko neidin alapää hieman sen näköinen että juoksut alkamassa ja samaa ajatteli sitten tämä omistajakin. Jotenkin taukkina sitä ei kuitenkaan ajatellut tätä asiaa yhtään sen enempää. Kun kaikki kuulumiset ja tarpeelliset tiedot oli vaihdettu niin pakkasin Helmin autoon ja lähdettiin sitten köröttelemään Kokkolaa kohti. Automatka meni hienosti! Kävin Helmin kanssa pienellä lenkillä ihan yksin - ihan että saisi paremmin tutustuttua ja ns. tuntumaa koiraan. Sitten pyysin kaveria avuksi ja lähdettiin tapaamaan Milaa. Sitten tapahtui asia, johon paljon miettineenä en ollut osannut lainkaan varautua. Eli Mila tulee tapaamaan Helmiä hyvin mielistelevänä - häntä heiluen, korvat takana ja kieli lipoen (Milahan ei siis oikeasti ole tällä tavalla tervehtinyt koiria ennen? ) Mutta Helmi nosti välittömästi karvat pystyyn ja rähähti Milalle. Noh - vähän mieli laski, mutta ajattelin vaan hihnojen olevan pää syy tähän reaktioon eli koirat autoon ja metsään. Mutta tilanne meni mahdottomaksi. Mila tympiintyi huonosta ensireaktiosta ja haukkua räksytti sitten meneään ja Helmi reakoi sitten heti karvat pystyssä. Olin ihan suu auki - Helmi on maailman kiltein koira! Aina tullut kaikkien kanssa toimeen. Tilanne kärjistyi sitten kun Mila oli vielä irti ja Helmi hihnassa ja kutsuin Milan luokse, että laitan hihnaan ja Helmi hyökkäsi sitten Milan päälle. Ei purrut! Mutta siis teki tällaisen "jänis hyökyn" jos voi noin kuvailla. Eli hyppäsi äristen päälle - onneksi Mila oli irti ja pääsi väistämään. Tämän tilanteen jälkeen soitin sitten kotona Minnalle, että en voi ottaa riskiä että neidit suuttuvat toisilleen, varsinkaan sisätiloissa. Liian suuri kokoero. Haikein mielin ja kamalan pettymyksen siivittämänä pakkasin Helmin siis vielä kerran autoon ja lähdin viemään koirakoulun omistajalle. Helmi lähti nyt jo siis opiskelemaan oppaaksi. Eihän Helmi olisi minulla ollutkaan kuin sen pari-kolme kuukautta, mutta harmitti silti. Koko aikaa eivät neidit tapelleet vaan kotonakin Helmi söi luuta ja Mila tyytyväisenä makasi siinä vieressä/alla ja söi kaikki ne muruset jotka luusta tippui. Yksi tappelun alku tuli sisällä, mutta rauhoittuivat jo hieman. Tilanne oli vain liina räjähdysherkkä - en olisi voinut edes vessaan mennä kun olisin pelännyt. No tilantelle ei voinut mitään. Helmille oli varmasti liian jänskä päivä - uusi ihminen, uusi tilanne, uusi koira ja vielä ensimmäiset juoksut tuloillaan - vähemmästäkin kiukuttaisi. Ihana koira, josta aivan varmasti tulee mitä loistavin opas!

Kuten kuvista näkee - eivät ne olleet jatkuvasti toisiaan tappamassa! En tosin vihti laittaa kuvia kummankaan irvistyksistä ja karvojen nosteluista, mutta sovussakin osattiin olla. Jos joku nyt sitten ihmettelee että miksi kummassa en odotellut ja katsonut miten alkavat ajan kanssa tulemaan toimeen niin vastaus on yksinkertainen - kokoero. Se on liian suuri - hampaita ei tarvitse edes käyttää jos Helmi väärään kohtaan olisi tassulla hutassut niin olisi vahinko voinut jo syntyä. Milalla kun on muutenkin selkänsä kanssa ongelmia niin en lähtenyt riiskeeraamaan - varsinkaan kun olisi niin lyhyestä hoitojaksosta ollut kyse. Ja Helmin omistajan kanssa puhuttiin ja hän tuki päätöstä ihan täysin ja ymmärsi tilanteen. Mila on kuitenkin se minun oma koira ja se menee kaiken muun edelle - jopa "liiallisen hätävarjelun" rajoissa.

Nyt muuten ollaan Milan kanssa vain olla möllötetty. Töissä olen eläinhoitolalla aina välillä ollut ja kissanpentu sieltä varmaankin meille kotiutuu - Kikinkin lähdöstä on jo pian vuosi! :( <3 Koti on vain liian tyhjä ja hiljainen...