Haaveita

Onhan tässä jo pidempään kaivannut lisää karvaisia kavereita, mutta varsinkin Kikin poisnukkumisen jälkeen on talo tuntunu aivan liian tyhjältä. Kuumetta hieman helpotti kun oli eläinhoitolassa paijailemassa hoitokoiria sekä kodittomia kissoja. Nyt vielä kun stressi koulusta on nostettu harteilta ni johan kummasti sitä on eksynyt vilkuilemaan netistä pienten kisujen kuvia. Jos vielä pienen hetken kuitenkin malttaisi niin tietäisi miten nuo tuet alkavat juoksemaan tai sattuisiko vaikka töitä löytämään. Kuume on kuitenkin valtava, varsinkin kun tänään näki yhden ihanuuden kuvan, joka kovasti kuiskutti että tahtoisi tulla tänne meille <3 Jos kuitenkin malttaisi, ehkä... Syksyllekin mahdollisesti yllätys tiedossa ;)

Mila on oma rasittava ja ihana itsensä. Varikset on kamalinta maailmassa tällä hetkellä. Mutta huomasimpas eilen, että neiti on laihtunut, mutta en tiedä kuinka paljon, koska vaaka ei ole tällä hetkellä tän hihnan toisenpään kaveri ;) Eilen tokoiltiin vähä ja varsinkin kaukot meni tosi onnistuneesti siihen nähden mitä ne on tässä nyt viime aikoina olleet. Iloinen mieli kaiken kaikkiaan ja Mila kiittää kun helteet ovat hellittäneet, itse toivoisin että palaisivat vielä jossain vaiheessa kesää. Mutta onhan tällaisilla keleillä paljon mukavampi kyllä lenkkeillä.

Huh hellettä!

Onhan aikaa taas kulunut sitten viime päivityksen. Kone kettuilee eikä saa kuvia liitettyä, joten aina vain jättänyt päivitykset myöhemmälle " sitte ku saan laitettua kuviakin". Nyt kuitenkin vähän päivittelen ja jätän kuvat sitten siihen hetkeen kun saan uuden koneen :)

Elikkäs tää kirjottelija sai vihdoin ja viimein itselleen ammatin ja virallisesti eläintenhoitaja!! Kyllä tätä on odotettukin!! Sunnuntaina onkin sitten pienen pienet kahvitukset ja valmistujaislahjaksi on luvattu se kauan ja hartaasti odotettu uusi läppäri, tämä kun kaipaa jo kovasti eläkkeelle. Todistus oli ihan oman mittapuun mukaan hyvä, jopa odotettua parempi ja hyvin mielin voin nyt kahtella mihin elämä seuraavaksi heittäisi.

Otsikon mukaisesti helteet ovat yllättäneet positiivisesti, mutta koiran kanssa eläminen ei ole näillä keleillä mitenkään herkkua. 20.5. lähdettiin Miltsun kanssa remmissä lenkille ja valitsin reitiksi pyörätien joka kulkee koko ajan mukavasti varjossa. Mittari näytti ihan sidettäviä lukemia joten ajattelin tehdä vähän pidemmän mitä vain pissatuksen. Suunnittelin reitin vielä niin että kotimatkan saapi sitten kulkea metsässä vapaana. Lenkki kesti alle 45 minuuttia reippaasti ja Milalla oli vauhtia vaikka muille jaettavaksi. Kotitien päässä laitoin kuitenkin Milan taas remmiin ja yllättäen neidillä petti takajalat alta. Siinähän sitte hyppäsi sydän kurkkuun, mutta sisupussi ponkaisi välittömästi pystyyn ja teputti reippaana ihan itse kotiin. (kotiin siis n. minuutin matka tästä) Sisällä sitten heti vilkaisin Milan ikenet ja tulipunaisethan ne olivat. Lämpöhalvaus näytti siis iskeneen. Koira siis äkkiä suihkuun ja viileä vesi suihkuttamaan lattialle (tassuille ja mahalle eniten) Hetken vilvoittelun jälkeen mittasin sitten lämmön ja edelleen näytti 40,5 astetta. Hieman kanarisottoa veteen makua antamaan ja tarkka vahtiminen että neiti juo, sitten takaisin suihkuun. Eläinlääkärille soitto ja varmistus että riittääkö kotihoito ja sitten vain seurailtiin. Nopeasti loppui läähätys ja kehonlämpökin laski nopeasti normaaliin. Iltaan asti meillä majaili kuitenkin hyvin nuutunut ja väsynyt pieni koira. Onneksi kuitenkin selvittiin tästäkin tilanteesta näin vähällä. Jotenkin alkaa vain uhkaavasti tuntua, että liikaa "läheltä piti" - tilanteita on nyt syntynyt lyhyen ajan sisään.

Helteiden takia meillä lenkkeillään nyt vain illalla ja yöllä. Aamusta ja päivällä käväistään ihan vain kortteli kiertämässä. Helteet ovat myös verottaneet tämän hihnan toisen pään aktiivisuutta ja enimmäkseen ollaan vain oltu ja löhöilty. Iloisena uutisena kuitenkin kerrottakoot, että Mila on saanut uuden kivan leikkikaverin, nimittäin alle vuoden ikäisen mäyräkoira nartun. Alku oli hieman kankea ja Milalla meinasi totaallisesti mennä hermot ADHD pentuun, mutta nyt typykät kävelevät oikein kauniisti yhdessä lenkillä ja tuo kiukkupersus innostuu jopa painimaan Nalan kanssa sisätiloissa. Tällaiset tuttavuudet herättävät toivoa aina, että ehkä tuo ei olekaan ihan toivoton tapaus. Nala on myös loistava häiriökoira kun vähän tokoa Milan kanssa treenailen. On se aika uskomatonta katsoa kuinka Mila pysyy perusasennossa kuin patsas vaikka pieni pentuli hyppii ja haukkuu ympärillä vaatien huomiota. Samoin kun treenailin vähän katsekontaktia ja muita temputuksia Nalan kanssa niin hienoa itsehillintää Milalle, joka joutuu odottaa paikkamakuussa sen aikaa. Empä taidakkaan vielä luovuttaa siis tuon koiran suhteen ;)

Antibiootteja ja kortisonia

Päivitys on nyt kyllä pahasti myöhässä, mut jotenkin ei ole vain jaksanut/muistanut/ehtinyt blogin ääreen istahtaa. Mutta siis - Milan kuonon parantumisen iloitseminen tapahtui vähän liian aikaisin. Kuonoonhan ilmestyi uusia paiseita maanantaina 7.4. Toinen sierain turposi melkein umpeen ja kuonon päälle nousi 3 uutta pattia, joista tuli mätää. Eihän tilanteessa muuta enää voinut kuin soittaa eläinlääkärille aikaa. Onneksi aika tulikin heti seuraavalle päivälle. Kuono ei tuntunut kutisevan yhtä pahasti, mutta silti kirsusta meni iho rikki. Eläinlääkäri määräsi 10 päivän antibiootti ja kortisoni kuurin. Lähdettiin hoitamaan oireita allergisena reaktiona ja tulehduksena. Toisena vaihtoehtona olikin sitten autoimmuunisairaus pemfigus foliaceus. (Lisätietoa *klik* ) Eläinlääkäri käski soittaa ennen kuurin loppumista, jos kuono ei ole huomattavasti parempi. Mutta onneksi nenä lähti huminalla paranemaan ja lääkkeet loppuivat 19.4. ja kuono on edelleen vain parempaan päin. Huh! Toivotaan nyt, että ei tule näppylät ja turvotukset enää takaisin!

Kortisoni teki Milasta väsyneen, janoisen sekä nälkäkuoleman partaalla olevan koiran! Lenkeillä ei paljoa käyty, koska neiti väsyi todella nopeaan. Lelut saivat lojua samoilla paikoilla koko kuurin ajan. Mutta voi sitä nälän määrää! Mila jopa ninjaili itsensä naulakossa roikkuvalle talvitakille ja repi toisen taskun lähes kokonaan irti, jotta pääsee froliceihin käsiksi!! (kyllä, meillä treenataan moisilla kauhistuksilla) Kyllä kuulkaas nenä kävi ja levottomana kulki keittiöön ja takaisin ja siis jopa kerjäsi, eikä mitenkään sievästi vaan röyhkeästi koitti tukkia samoille murkinoille emännän kanssa. Huhhei. Ja tuntui jäävän tuo ruuan metsästys päälle. Tänään kun tulin koulusta niin neiti oli jotenkin ninjaillut pöydältä dentastixit ja vetäissyt koko paketin sitten naamaansa. Kyllä sai hammaspeikot kyytiä! Joku voisi kyllä kertoa, että miten tuollainen sintti on ruokapöydälle ylettänyt ja ottanut sieltä vain ja ainoastaan dentastixit?

Lenkeillä oli kyllä kiva käydä kun Mila ei joka käänteessä koittanut, että joskos sitä nyt sais vetää hihnassa! Nyt sitten tuntuu palautuneen omaksi itsekseen ja lisäksi säästänyt sen kaiken jääräpäisyyden mitä jäi sairaana käyttämättä. Ei meinaa sitten millään mennä taas kaaliin, että miten sitä hihnassa kuljettiinkaan. Ja edes kielto ja tiivis kontakti ja palkkaus ei auta. Josko se tasaantuisi taas? Muuten menee kyllä hermot totaallisesti täällä hihnan toisessa päässä!

Kesä meinaa sittenkin tulla ja turkkia onkin jo kevennetty urakalla. Mutta siis mistä ihmeestä tuota karvaa oikein riittää? Vaikka kuinka saksii ja leikkaa ja lyhentää ja ohentaa niin silti sitä vaan riittää ja riittää ja riittää... Jos vain saan tuttavan konetta lainaan ni Milasta tulee heti ja välittömästi siili ;) Jos en niin sitten tulee taas maailman mahtavin look ala keittiösakset :D

Allerginen reaktio

Meille ilmestyi pääsiäisenä ihan oikea kyömynenäinen noita! Eli, Mila sai jostain allergisen reaktion kuonoonsa, joka turposi mukavaksi paukamaksi. Kutina alkoi torstai 28.3. iltana, mutta ei niin pahana, että siihen olisi silloin kiinnittänyt huomiota. Iltalenkin jälkeen piehtaroi vain hiukan tavallista kauemmin lakanoissa ennen rauhoittumista nukkumaan. Perjantaina 29.3. aamulla olikin sitten jo kuono turvonnut ja päivystävälle eläinlääkärille sai olla soittamassa. ( Eläin sairastuu AINA juuri viikonloppuna/pyhänä -.- ) Päivystävä kehotti ainoastaan huuhtelemaan kuonoa viileällä vedellä ja seuraamaan tilannetta. Onneksi on ystäviä, jotka toimivat parempina aivoina, mitä omat ja Kannuksesta luokkakaveri toikin meille sitten kyytablettia, koska pystyin olemaan 100% varma, että kyyn purema tuo ei ole. Kutina hieman helpottikin sitten kyllä, mutta oli Mila saanut jo kuonostansa kahesta kohtaan ihon rikki. Turvotusta ilmeni lievänä koko pääsiäisen ja kutinaa myös. Vaikka Mila oli minulla töissä mukana niin silti niinä hetkinä kun ei ollut valvovan silmän alla ni sai aina ruven raavittua pois. Lauantaina Milalle myös ilmestyi työpäivän aikana yllättäen kirsun alaosaan "näppy" joka oli aluksi vain ihon värinen, mutta iltaa myöten muuttui tulehtuneemman näköiseksi ja lopulta puhkesi itsekseen. Mätää tuli pienestä näpystä ihan kiitettävästi. Taas sai olla soittamassa päivystävälle - koska mitenkäs estät koiraa nuolemasta kirsuaan? Hoidoksi määrättiin taas vain ja ainoastaan kylmällä vedellä viruttelua. Näppyhän sitten "syöpyi" laajaksikin haavaksi sen alkuperäiseen kokoon nähden. Kävin sitten täydentämässä koti apteekkia ja ostin betadinea. Tämä on maailman paras tökötti ! Siitä tein sitten laimenetun liuoksen jolla puhdistin kuonon pari kertaa päivässä. Muutosta näkyi jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Maanantaista 1.4. lähtien pystyin olemaan Milan kanssa päivät kotona ja kieltämään rapsuttelut, mutta betadine tuntui auttavan kummasti - samoin kuonon päälle laittamani talkki. Talkkia laitoin vain kahtena iltana ja kutina tuntui helpottavan kummasti ja samallahan tuo imi itseensä kudosnestettä joka haavaumasta vähän vuosi. Nyt nenä on tosi hyvässä kunnossa. Isot ruvet irtosi eilen ja terve iho paljastui alta. Nyt sitten kuvia havannoillistamaan huonoa selitystäni. (HUOM - kuvat eivät ole mitään super ällöjä, mutta jos ei kestä katsoa rikki mennyttä ja verestävää ihoa niin kannattaa jättää väliin.)

Tältä näytti perjantai 29.3.

29.3.

Lauantai ilta, talkki ja mystinen näppy

30.3.

Maanantaina tilanne oli ennen betadinea tämä

1.4.

1.4.

1.4. turvotus oli kuitenkin jo laskenut hyvin

2.4. Melkoinen ero syntynyt vuorokaudessa !!

Tältä nenukki näyttää tänään.

Hyvin paraneminen etenee :)

Säikähdyksiä ja ylpeyttä

Kevät se taitaa olla ilmassa, vaikka pakkasta mittarit vielä näyttääkin. Koirankakka keskustelut ovat alkaneet, samoin ikävät uutiset myrkytyksistä ja lihapulla ansoista. Tähän aiheeseen liittyen koin yhden niistä kamalimmista hetkistä koiran kanssa. Kävästiin tuossa tien toisella puolella olevassa "metikössä" pissalla ja Miltsu sitten nuuskutti ja kaiveskeli tapansa mukaan, mutta mikä lie onni sai olemaan tarkkaavaisemmalla tuulella mitä yleensä. Nuuskutus loppui ja huomasin, että Milalla joku aarre suussa. Koko kylä varmaan kajahti ku kylmänhiki puski päälle ja karjasin "JÄTÄ" - tästä säikähtäneenä Mila tiputtikin löytönsä ja miksipäs muuksi se osoittautuikaan kuin lihapalaksi. Itku meinasi säikähdyksestä päästä jo heti ja lihapala lensi vauhilla roskikseen. Kotona sitten saikin se itku tulla ja sitä seurasi kiukku omaa typeryyttä kohtaan - ei ollut kovin järkevää heittää sitä lihaa enempiä tutkimatta roskiin, olisi voinut kysellä josko sitä olisi tutkittavaksi saanut johki lähetettyä. Noh, roskista tonkimaan, mutta oli tippunut pohjalle, eikä tällaisella tapilla mitää toivoa sitä sieltä saada ongittua. Koitin käydä myös tutkimassa metikköä tarkemmin, mutta ei osunut lisää löydöksiä silmään. Toivo siis elää, että ei olisi sisältänyt myrkkyä. Mutta pelko on tällä alueella aiheellinen, koska naapurin koira on kuollut juurikin tässä myrkytykseen 2 vuotta sitten keväällä. Mielummin olen liian varovainen. Katsellaanhan siis kaikki tarkasti mitä ne murut sieltä lenkiltä suuhunsa nappaa!!

Ja ihan kuin tuossa ei olisi ollut tarpeeksi, päätti Mila koittaa onneaan vielä napostelemalla suklaata. Teräskoira tuo on - liian monesti saanut ninjailtua itselleen milloin ksylitoli pastilleja, milloin suklaata, milloin jopa maistellut meikäläisen lääkkeitä. Silti porskuttaa. Mitään käsitystä ei ole, että mistä se on suklaata saanut, koska harvoin ostan. Ja jos ostan niin jotain patukoita tai näin pääsiäisen alla munasia ;) Mut pelkkä pieni palainen foliota ja henki haiskahti suklaalle. Oisko johki laukkuun jäänyt pari riviä jostain vuodelta kukkakeppi. Noh, onneksi huomasin asian heti kun olin vain käymässä tuossa naapurissa puhumassa juuri näistä myrkytyksistä ja ensiapu päästiin antamaan siis välittömästi. Säikähdyksellä päästiin. Tuon koiran uteliaisuus ja roskisdyykkaus ja omistajan huolimattomuus koituu vielä joskus onnettomuudeks... :/

Mutta sitten iloisempiin asioihin. Mila on ollut siis uskomattoman mukava lenkeillä ja treenaillessa. Lenkeillä jos pitää haukahtaa ni se on puhinaa ja pientä haukahtelua, käsistä tilanne ei ole riistäytynyt hetkeen. Ollaan menty koirien ohi oikein kauniisti ja myös pitkä pätkä räkyttävän koiran perässä - oikein hienosti sivulla seuraten. Ylepydestä on voinut melkein haljeta. Eilen neiti yllätti myös positiivisesti kun oltiin menossa kaverille kyläilemään ja pihalla pikkuinen lapsi taapersi kohti. Mila sivulle ja namia suuhun, mutta siis häntä vain heilui ja tilanne päätyi lopulta Milan ja lapsukaisen onnellisiin halailuihin. Kertaakaan ei meinannutkaan haukkua vaan hiljaa odotti paikallaan lupaa mennä tervehtimään. Hiukan muuttunut käytös lapsia kohtaan kun vuoden verran asusteli 3 vuotiaan tyttösen kanssa. Jakomielitauti nousee edelleen kyllä välillä pintaan, kuten kun käytiin äidilläni kylässä ja äidin miehen poika sitten ilmestyi keittiöön (Mila ei ole nähnyt n. vuoteen eikä koskaan muutenkaan usein.) tulos - samalla kun häntä heilui ja varpaita piti nuolla niin piti myös urahdella ja pöhistä. Hölmö pieni otus. Miehiä ei kuitenkaan tarvitse enää yhtää niin paljon pelätä - kiitos ihanien ystävieni ja sukulaisten, jotka ovat jaksaneet lässytellä ja lahjoa tuota otusta loputtomiin. Naapurin sedästä on tullut yksi Milan suosikki ihmisiä. Voi sitä ininää kun tapaavat ja pääsee siihen jalkoihin kiehnäämään. Ei voi kun hymyillä ja tyytyväisenä ajatella sitä tilannetta mistä ollaan lähdetty. Hienosti tuo koira vaan etenee. Hitaasti, mutta silti.

Ollaan treenailtua tai siis hömpötelty noutoa, esine-etsintää, takapään käyttöä ja enemmän alkanut taas vaatimaan liikkeiden tekemistä kunnolla alusta loppuun. Huomasin vain kun sivulle käskystä neiti jäi poikittain, metrin päähän vasemmasta jalasta. Ehkä aihetta pistää taas vähän ruotuun :D "uutena" juttuja ollaan opeteltu itsehillintää. Eli miinoitettu nameilla lattia Miltsun ja miun välistä ja kutsun luokse. Kyllä se neiti tuli kuin tulikin luokse! :D Alkutilannehan ei tietenkään ollut noin hankala, vaan aluksi oli yksi nami, sitten kaksi jne. Ja aluksi kauempana ja sitten lähemmäksi pikku hiljaa. Nyt koitetiin helpommilla astella äidin luona käydessämme sekä ulkona! Ulkona Mila siis loisti! Ei edes vilkaissut nameihin vaan tuli suoraan ja täysiä luokse! En olis uskonu ihan helpolla, että tuo pieni ahne possu kykenee tällaiseen! :) Nyt odotellaan lumien sulamista, jotta päästään kokeileen pitkästä aikaa jälkeä. Esine-etsintää ja hakuiluakin pääsee paremmin ulos tekemään. Voi kesä - tule jo!!

Potkukelkkailua

Ja siis kyllä! Tuo kiukkupussi joka vihaa kaikkea mikä ei liiku normaalisti kahdella jalalla on nyt sitten juossut ihan tyytyväisenä potkukelkan vierellä. Olotila on ollut taas täällä hihnan toisessa päässä kaikkea muuta kuin hyvä ja lähtiä sitten tuonne liukasteleen - ei innostanut. Koira kuitenkin alkoi turhautua, joten nappasin naapurin potkukelkan lainaan (ihan luvan kanssa ;) ) Ja Mila ei tainnut edes alkuun tajuta, että mukana on jotain ylimääräistä. Pari kertaa piti sitten kuitenkin pysähtyä ja puhista kauempaa tuolle kaameelle vempeleelle, mutta ehkä oli liikaa virtaa kintahissa, että ei ehtiny alkaa enempää pelkäämään - päästiinhän nyt paljo kovempaa liikkeelle, mitä tän puolikuntosen kanssa pariin päivään on voitu edes haaveilla. Kertaakaan ei tarvinut kelkalle rähistä tai koittaa paimentaa, vähän oli välillä ongelmia, että missäs sitä kannattais juosta ettei tuo tuu päälle. Vähä pidempi remmi pitänee ens kerralla ottaa mukaan ja valjaat pannan sijaan. Milahan ei tietenkään vedä kelkkaa missään nimessä vaan potkuttelee tää omistaja ihan itte liikkeelle. Mila kulkikin hetken päästä jo remmi löysällä ihan siinä vasemmalla sivulla. Pitkällä ei päästy käymään, ihan sama vaikka potkuttelu onkin helpompaa niin ei puolikuntoisena lähetä siltikään urheilemaan. Olisihan se tällaisina hetkinä ihan mukava jos taloudessa olisi joku toinenkin joka koiran lenkityksestä voisi huolehtia, mutta kyllä me ollaan loistavasti kaksinki pärjätty :D Vaikka kevättä ootan malttamattomana ni voisko nyt vielä hetken pysyä potkuttelukelit, että ehtisi paremmassa kunnossa kävästä vielä kelkkailemassa :)

Päivitys

Onhan taas mennyt aikaa päivitysten välissä. Mutta eipä tässä meijä arjessa mitää mullistavaa ole päässyt tapahtumaankaan : D Viimeinen harjoitteluni koulun osalta on kunnialla suoritettu loppuun ja nyt vielä parit tentit ja oppari ja hei - mä saatan jopa valmistuakki!!

Milan kanssa elämä on sitä samaa vuoristorataa mitä aina. Väliin ollaan niin kuuliaista koiraa että ja väliin taas koetellaan omistajan muutenkin lyhyttä pinnaa oikein kunnolla. Ehkä tämä lisääntyvä valo on saanut kuitenkin ohjaajaan lisää puhtia ja treenailtu ollaan enemmän mitä talven pimeydessä. Esine-etsintää ollaan nyt otettu suht paljon. Tallatulla alueella ulkona, omassa kämpässä sekä talon kellarissa. Kyllä Mila vaan osaa asiansa ku vaan saa ne palikat asetettua oikeeseen asentoon. Välillä menee ja häsää vain ympäriinsä ja ajattelee vauhdin korvaavan sen itse haistelun, mutta yleensä toisella, viimeistään kolmannella etsinnällä on se nenä työssä ja tuhina kuuluu. Esineen (lelun) palautus on edelleen ongelmallinen, mutta ollaan sentäs edetty siitä, kun Mila jätti joko esineen piiloonsa sen löydettyään tai pudottamalla sen puolessa välissä matkaa. Nyt lelu tippuu heti tuohon jalkoihin, mutta tuleepa sentäs luokse. Aloitettiin vähän piilossa/tavoittamattomissa olevan lelun ilmaisua, mutta saas nähä miten tullaan onnistumaan näiden kahden asian yhdistämisessä. Milahan ei koskaan innostunut haukkumaan maalimiestä haussa, joten jos meinaa yhtään into loppua tässä niin sitten unohdetaan taas hetkeksi tuo ilmaisu - eihän me kuitenkaan ku hupsutella omaksi iloksemme.

Tokoilut on menny taas niin pirkunan hyvin, että ottaa oikein urakalla päähän ettei tuon kanssa kisaamaan uskalla kyllä lähtiä. Tosin, jos saisi aikaiseksi edes johonkin ryhmään lähtiä treenaamaan niin ehkä se voisi siedättyäkkin - onhan tuo kuitenkin tullut sosiaalisemmaksi. Naapurin sakemannikin voidaan pian jopa luetella Milan kaveriksi, ehkä... Innostui Mila ensimmäistä kertaa jopa vähän Tinkan kanssa juoksemaan tuossa metässä. Piti edelleen komentaa ja äristä ja lopulta piti peli puhaltaa kerrasta poikki kun sakemanni neidillä alkoi palaa käpy moisen kirpun äksyilyyn. Samaisella lenkillä tuli kaksi karkuria (2 Kooikerhondje urosta ) vastaan ja herranjestas - Mila ei rähissyt pojille yhtään. Häntä heiluen juoksi kohti - pysähty ku käsky kävi ja ekalla huikasulla myös kaameella vauhilla sivulle oottaan lupaa mennä tervehtii ?!?! Tuo oli taas yks niistä hetkistä ku kahto Milaa suu auki, että kuka sä oot ja mitä oot tehny mun jauhopäälle? Eilen illalla nappasin sitten Milan "vähä" väsyneenä kainaloon, että kävästää pikkuisella pissatuksella vielä ja alhaalla sitte huomasin, että olin unohtanu hihnan sisälle. Noh - en sitte jaksanu enää moista hakea ihan pientä piipahdusta varten. Pihalla Mila sivulle ja seurauttaen tuohon pikkuruiseen metikön tapaiseen tien toiselle puolelle. Siellä vapautus ja tarpeiden jälkeen tuo oli taas tuossa sivulla nököttämässä, vaikkei ollut mitenkään käskytettynä. En siinä vielä edes asiaa oikein tajunnut, mutta sitte ku käveltii tietä pitkin takas kotio ja koko matkan Mila käveleskeli kaikessa rauhassa tuossa sivulla (ei seurannu - haisteli kyllä jne.) siinä jotenki sitten hokas, että mitäs pirkunaa? Miten Mila ei huitelekkaan tien päässä ja oottele, että raahautuisin ite lähemmäs. Siinä se oli lähettyvillä ja sivulla jatkuvasti - ihan sama mitä vauhtia kävelin tai muutin suuntaaki. Miksi helkkarissa hihnassa pitää koittaa vetää ja sikailla, mutta kun omistaja on kuoleman väsynyt ja koira kulkee vapaana ja saisi mahdollisuuden sikailla ni ei mitään sinnepäinkään? Outo koira!

Käytiinhän me tuossa Kannuksessakin pyörähtämässä vanhan luokkakaverin luona. Milan hermoja koeteltiin kun tytöllä on innokas pieni tollerin pentuli. Lenkillä piti komentaa ku toinen kiusas, mutta silti oli Mila liian utelias, että kun pentu anto olla niin piti Milan päästä haistelemaan ja hakemaan leikkiin - ja sitten piti taas äristä pennulle ku meni hermot -.- Tuolla reissulla Milan jakomielitautisuus tuli erittäin selvästi näkyville!! Sisälle mentyämme paloi neidillä sitten kerran kunnolla käpy - ku erehty tää omistaja mennä silittelemään ja paijailemaan niitä kaverin koiria - siis miten mä kehtasinki! Kyllähän Mila sisälläkin välillä komenteli pentua, mutta siis yllättävän rauhallista oli oleskelu. Kun sitten aloin pukemaan ja ottamaan Milan hihnaa ni sitte piti neidin taas vähä rähistä muita kauemmas, etteivät vaan tuppaudu mukaan : D Mutta siis on sitä tullut tuskailtua ja mietittyä, että miksi ihmeessä tuon koiran pitää yhtenä päivänä käyttäytyä niin täydellisesti, että menee treenit nappiin, lenkeillä ei tartte vetää tai rähistä yhtää JA SITTEN seuraavana päivänä vihatakkin koko maailmaa, käyttäytyä ku koskaa mitää ois opetettukaan ja olla vaan täydellinne jääräpäinen jauhoaivo? Olis elämä oikeesti huomattavasti helpompaa jos tuo olisi selkeästi maailmaa pelkäävä ja vihaava heikkohermo tai hyvin käyttäytyvä pieni koiruli - mutta ku ei ni ei...

Näillä siis mennää ja jatketaan...