Kikin tuhkat sain kotiin parisen viikkoo sitten. Vaikka olin asennoitunut asiaan, tuli se silti iskuna vasten kasvoja. Aika typerää, koska niitä tuhkiahan tässä on koko syksy odoteltu ja kyllähän sitä tiesi mitä sitä on eläinlääkäriltä hakemaan menossa. Silti se pieni valkoinen rasia sykähdytti ja kovaa. En siis tilannut mitään uurnaa - suoraan sanoen en tajunnut edes ajatella siinä koko asiaa. Koskaan ei ole tullut tuhkauksista sinäänsä kenenkään kanssa puhetta, että miten koko homma käytännössä sitten menee. Toisaalta itse pidän perinteistä uurnaa hieman kornina - ei yhtään oman näköinen. Toki en taas tiedä millainen vaihtoehtojen kirjo sitä todellisuudessa löytyy, tämä vain mielikuva, todennäköisesti sitä olisi löytyny ihan nättikin uurna, jos olisi osannut keskittyä moiseen. Mutta Kiki palautui silti ihan siistissä valkoisessa pahvirasiassa. Mutta tyhmä kun olin, oletin sen rasian olevan vain kuljetusta varten ja sisällä olevan jokin pienempi loota - kotona sitten tyhmänä menin aukomaan rasiaa ja olipas hyvin lähellä ettei lentänyt tärisevistä käsistä lattialle, kun aukaistuani huomasinkin tuhkien olevan siinä silmieni edessä. Enpä sitäkään näkyä olisi koskaan halunnut nähdä (vaikkeihan se mikään kamala ole, tuhkaa...) Nyt olisi etsinnässä sitten se oman näköinen "uurna". Kun tällaisesta vanhasta tyylistä pidän, niin varmaan suuntaan katselemaan koruliikkeiden tina-rasioita. Josko sieltä löytyisi se oman näköinen. Kirpputorit ja antiikkiliikkeet tulevat sitten toisena vaihtoehtona.
Milalla on ilmennyt taas järkky pimeän pelko. Mistä tuolle koiralle saataisiin edes hitunen mielenterveyttä? Noh, lenkeillä kuljetaan taas taskut täynnä napuja ja vaihtelevalla menestyksellä mennään. Välillä ohitellaan ihan mitä vain ilman korvan loksahdustakaan, mutta välillä pitää taas nostaa kuoleman kauhea meteli, ihan joka päivä ohitettavalle postilaatikolle. Kun tietäisi mitä tuolla pienen päässä liikkuu, mikä tekee tutuista asioista välillä niin pelottavia. Tiedän, että Mila lukee minua aivan liian tarkkaan. Jos itsellä yhtään huonompi päivä niin johan on koirakin kireä kuin viulunkieli. Milalle tekisi ehdottomasti hyvää jos pääsisi välillä treenailemaan jonkun muun kanssa - aivan liian tiukasti minussa kiinni.
Mutta ei meillä pelkästään huonosti mene :) Käytiin kaverin koiria moikkaamassa viime viikolla ja jestas sentään Mila yllätti positiivisesti. Tavattiin aluksi ulkona kaverini kaksi sekarotuista, joista toinen vähän Milaa isompi ja toinen pystykorvan kokoluokkaa, molemmat leikkaamattomia narttuja. Treffattiin myös kaverini äidin koira - sekarotuinen spk uros. Oikein sekarotuisten kokoontumisajot siis :P Ulkona Mila tykkäsi kaikista, jopa kun käytiin hihnassa sitten pienelle käyskentelyllä koko porukka. Sisälle mentiin hyvin mielin, mutta eihän se nyt näin hyvin voisi kokonaan mennäkään- eihän. Sisällä kaverin äidin innokas nuori poika oli sitten aivan liikaa Milan iholla - tämä prinsessahan kaipaa hyvin paljon omaa tilaa. Mila oli pari kertaa ihan täysin hätää kärsimässä kun nuori pojan kloppi ei uskonutkaan irvistelyitä ja murinoita vaan halusi silti vain leikkiä. Siinä näki onneksi kuitenkin, että vaikka Mila pistettiin kuinka ahtaalle niin tappeluun ei neiti ryhtynyt vaan väisti sitten ja hakeutui itse kauemmas kun ei saanutkaan isottelullaan haluamaansa aikaan. Tilanne oli kuitenkin kaikille kamalan stressaava ja pian kaverini äiti lähtikin omaan kotiinsa, että pääsevät kaikki vähän rauhoittumaan. Sitten tilanne rauhoittuikin täysin. Neidit kävivät kaikki tahoilleen pötkölleen, mitä välillä hieman leikiksi pistäen. Suuri yllätys oli, että nämä meidän pikku piskit tulivat myös loistavasti toimeen - molemmat kun luulevat olevansa koko maailman prinsessoja :D Nyt meille on siis yksi sosiaalistumispaikka, jota ollaankin kipeästi kaipailtu. Koirapuistossa kun tilanne on kuitenki eri - nyt saa Mila tottua myös rauhoittumaan sisätiloissa vaikka vieressä pötkötteleekin karvakamuja.
Meillä alkoi eilen myös laihutuskuuri! (Milalle - kukas omistajan määräis moiselle?!? ) Jalan murtumisen jälkeen on varsinkin neiti (neidit...) pyöristynyt kun pitihän sitä mummolassa saada herkkuja - saihan kaikki muutkin. Mila tiettävästi imee kaiken itseensä eikä sitten kiloistaan herkällä luovu (hah - ihan kuin omistajansa! ) Joten tilasin sitten ell. Tapiolta ihan laihutussapuskaa. Onneksi Mila tykkää napuista todella paljon, eli eipä pitäisi Milalle tämän kuurin mitenkään kamalan ikävä olla :D Noilla light ruuilla saadaan kyllä paino pysymään aloillaan taas kun arkeen päästiin, mutta pienempiä annoksia ei voi enää antaa ja siltikää ei mitään tapahdu. Mila painoi tänään punnituksessa tasan 9 kiloa - eli laihdutuskuuri on enemmän kuin paikallaan. Laitetaas vähä kuvaa niin näkee sitte eroa (karva tekee paljon - mutta ei vihti enää näin talven kynnyksellä lähtee kynimään...)
Tuolta näytettiin siis kesällä lyhyessä turkissa - pullukkahan oli jo tuolloin, mutta hieman näyttää eriltä mitä tuon karvapehkonsa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti