Haaste

Kappas kummaa - eräs kaveri päätti kiusata ja haastaa tekemään tällaisen kyselyn. Blogi kun koskee kuitenkin eniten noita (enemmän) karvaisia otuksia niin kaverista mallia ja vastailenkin vähän koiriin liittyen ;)

10 vuotta sitten...

Mitähän kummaa sitä on tullut tehtyä 10 vuotta sitten... 13w. pikku pissis sitä taidettiin olla. Pikku pahuuksiin tuli tutustuttua, mutta kirjastossa vietin silti aikaa tovin jos toisenkin. Kotiin lähti aina sylillinen rotukirjoja - haaveilua, haaveilua. Oli vielä pitkä matka siihen päivään, että sen oman koiran saisi. About 10 vuotta sitten nukkui pois myös se siihen astisen elämäni rakkaus - enoni kultainennoutaja Riku. Siinä oli koira joka tuki vähän erillaista, syrjäytyvää ja mietiskelevää tyttöä. Rikun kultaiseen turkkiin tuli kuiskailtua monet salaisuudet - sellaiset jotka jäivät aina vain meidän kahden väliseksi. Tällöin oli aivan varma, että minun eka koirani tulee olemaan joko saksanpaimen tai juuri kultsi - kuinkas sitä kävikään :D

5 vuotta sitten...

Elin hyvin mukavaa aikaa - kumma kyllä - lukiossa. Taisi olla viimeinen vuosi käynnissä, jos en nyt ihan väärin laskenut. Kirjoituksista huolimatta tai ehkä niiden vuoksi - aika oli mukavaa. Asuin myös silloisen kihlattuni kanssa yhdessä ja lukuloman aikana meille eksyi hetkeksi se oma koira. Ei paljoa järki päätä pakottanut ja liikaa miehen sanoja ja toiveita kuunnellen, meille eksyi koiratarhalta 4 v. perunkarvaton uros. Oman koiran kaipuu oli liian suuri kunnellakseni järjen ääntä. Aku oli vaihtanut jo kotia aikaisemmin ja eniten harmittaakin, että itse eksyi siihen listaan joka koiran sitten hylkäsi. Aku oli aggressiivinen ja silloiset tiedot ja taidot eivät vain riittäneet käytännön toimiin. Silloisessa suhteessa ei ollut hyvä olla, joka ilmeni myös yhä enemmän omana epävarmuutena. Aku lähti siis parin viikon jälkeen takaisin tarhalle ja onneksi, onneksi löysi sitten pian kodin jossa on saanut elää ihan tähän päivään saakka :) Aku opetti lyhyessä ajassaan kuitenkin paljon - ja jos totuuteen mennään niin akun luonne oli HUOMATTAVASTI helpompi mitä Milan. Tän hihnanpään piti vain kasvaa ja opiskella lisää ennen kuin oli sitten oikeasti valmis astumaan näihin vaativiin saappaisiin mitä Milankin kanssa ollaan koettu. Jälkeenpäin ajateltuna - Ei Aku olisi ollut sitä mitä koiralta olisin kaivannut, eli parempi kuitenkin näin. Niin sitä vain pahoistakin virheistään oppii.

3 vuotta sitten...

Pistin koko vanhan elämäni uuteen uskoon. Muutin omilleni tuhoavasta suhteesta, hankin vihdoin sen oman koirani (Sekarotuisen, jonka valintaan vaikutti ylläri ylläri silloinen mieheni, vaikka en ole pikkuisten koirien ystävä ollut, niin en mistään hinnasta Milaa vaihtaisi pois! Jotakin hyötyä siitäkin suhteesta - ilman sitä en olisi koskaan Milan kaltaiseen koiraan päätynyt! :) ) ja kas kummaa - lähdin toteuttamaan pitkä aikaista unelmaani - eli eksyin Kannuksen kennel linjalle. Valinnassa oli paljon hyvää, mutta myös huonoa. Vieläkin valmistumatta takkuan ammattikoulun kanssa, mitä jos olisin mennyt sairaanhoitajaksi - jonne siis myös pääsin loistavin pistein sisään. Nyt alkaisi olemaan ammattikorkeankin opinnot taskussa ja töitä riittäisi kummasti - nyt kun lopulta valmistuu niin kortistoon sitä taitaa joutua. Toisaalta sitten taas - uskomattomia kokemuksia, ihania muistoja, rakkaita ystäviä (karvaisia ja vähemmän karvaisia :P ) ja myönnettäkööt suoraan, kusessa olisin Milan kanssa varmasti ilman tätä koulua! Kannuksessa myös kuitenkin varmentui se suunta mitä haluan elämältäni! 

Tasapainoilua

Jäljestystä

<3 K09  <3

1 vuosi sitten...

Päätin tietyistä syistä käydä "viimeisen" vuoteni koulusta etänä. Huono päätös, mutta muita mahdollisuuksia ei silloisessa elämäntilanteessa ollut. Tässä pääsyy, miksi ei ole vieläkään paperit kourassa. Olipahan silloisen suhteen myötä taloudessani hetken mitä ihanin pystykorva- seropi. Tuo pikkuinen poika jätti syvän jäljen sydämeen <3

Kuluneena vuonna...

Hah.. Voisin kompata yllä olevaa. Ei ole oikein onni hymyillyt. Esim. rakas pikkuinen Kiki lähti sateenkaarisilloille. Mutta jos jotain positiivistakin - Toisesta koirasta uinuneet haaveet heräilleet kovasti ;) Milan kanssa käyty ongelmakoira kurssi - ei mitään uutta, mutta olihan mukavaa käydä pitkästä aikaa porukassa "treenailemassa" Hevoset ja ratsastus myös rantautuneet arkeen pitkästä aikaa vahvasti. Sanottakoot, että suunta on vihdoin ylöspäin :)

Eilen minä... 

Olin harjoittelussa tallilla, jossa sitten treenailin omistajan koiria. Onhan tuo mukavaa touhuta muidenkin kuin oman karvanaaman kanssa. Kotona odottikin erittäin hellyydenkipeä ja energinen musta karvapallo joka myös vaati huomiota ja yhteistä tekemistä.


Tänään minä...

Tein super siivouksia tallilla ja kirjoittelen jatkosuunnitelmaa tallin omistajalle, koiria koskien. LÖHÖÄN! Milallakaan ei ole hinkua ulos märkään :P Senkin hienohelma! Noh, nyt en valita - ei huvittaisi lenkille itselläkään.

Huomenna minä...

Ratsastan jonkun tallin hevosista nyt ainaskin + muita hommia tallilla. Tarkoitus olisi pitää kuitenkin lyhyempi päivä ja touhuta jotain tässä kotona - kämppä vaatisi todellakin siivousta. Mutta voipi olla, että menee vain sitten Miltsun kanssa touhuamiseksi ja laiskotteluksi :)


Ylihuomenna minä...

Sitte pitäisi varmaan viimostaa siivota :P


Vuoden päästä minä... 

Olen kyllä vihdoin jo valmistunut!! x) Toivottavasti myös se toinen karvapallo olisi myös eksynyt meidän osoitteeseen ja työpaikkakin olisi hyvin mukava asia. Voipi toisaalta myös olla, että jatko-opintoihin on tullut eksyttyä... Aika näyttää ;)

Edistystä ja mörköilyä!

Hups heijaa - kukahan on mun koiraa käyny kouluttamassa salaa? Eihän meillä oo aikoihin ollu ns. tavoitteellisia treenejä, kunhan ollaan vaan höpöilty jotain, että saadaan Milan energia purettua. Mut kappas hei - tällä viikolla ollaan otettu vähän ns. totisempia treenejä ja mun koirahan on ihan liekeissä! Noutokapula on ollut pitkään ongelmana - saatiin aikoinaan tehä paljoki työtä ja naksutella, että Mila suostui edes ottamaan kapulan hetkeksi suuhun. No siitä sitten edistyttiin siihen pisteeseen, että ottaa sen kyllä ja hakee, MUTTA tiputtaa sen paljon ennen kuin oma käsi edes lähestyy kapulaa. Suoraan sanottuna en ole tähän paljoa nyt tosiaan edes panostanut, kun tärkeintä on ollut, että on kivaa :) Mutta nyt ei naksuteltu kuin ihan pieni hetki ja Mila piti urhoollisesti kapulaa suussaan niin kauan, että sen kädellä nappasin (tosiaan vielä nappasin - pitää olla kyllä vielä nopea, ei pysy kauaa kapula suussa :D ) Mutta eipä tippunut kuin ehkä kerran maahan! Hah pienet on ilot, mutta kylläpä olin ylpee! Kaukoissa Mila on kans ottanut huiman harppauksen eteenpäin - ihan multa salaa! Hiipimistä on ollut havaittavissa aina seiso- käskyn yhteydessä, mutta hellurei - nyt seisoi kuin tatti eikä liikkunut mihinkään suuntaan! Ihan sama millaisia sarjoja muodosti! Seuraamiskaavoja tehtiin myös ja Mila ei meinannut karvoissaan pysyä kun oli niiiiiiiiin kivaa! Vähä on itsellä olo ku puulla päähän lyödyllä, mutta enemmän kuin mielelläni tällaisen koiran kanssa taas kyllä treenailen enemmänkin! :)

Tänään mentiin sitten tuohon lähistölle ulos treenailemaan. Vähän hirvitti - olihan maa ällötyksen märkä ja alue missä treenailtiin niin osittain pitkässäkin heinässä. Mutta taas tuo otus mut yllätti! Seurasi tuosta vain - vähän piti parissa kohtaan laamailla ku "hyi ku on märkäääääää!" mutta tsemppasi itsensä uskomattomasti! Milahan siis vihaa sydänjuuriaan myöten märkää! :P Jännityksellä sitten otin liikkeestä maahan - ja sehän pamautti kuin ei olisi koskaan mikään märkä edes häirinnyt! Kaukot meni kans kyllä kehuttavasti - hieman piti hiipparoida liikkeiden välillä, mutta vähä eri palkkauksia niin meni jo tosi hyvin! Empä olisi Milasta tällaista ihan heti uskonut! :D Ainakaan näillä treenailuilla mitä meillä on ollut! Pitäisköhän sitä jälkeeki käyä pitkästä aikaa kokeileen? Jos siinäki joku olis käyny Milaa kouluttamassa salaa ja saanut sen syttymään?

Arjessa näin muuten meillä ei nyt sitten mene niin mahtavasti. Varmaan tämä pimeys ja muut seikat saaneet Milan taas kovin varovaiseksi ja epäileväksi. Minua pitää nyt kovasti taas vahtia - kaiken huippu oli varmaan kun postilaatikolle en saanut oikein mennä - neiti seisoi välissä häntä pystyssä ja jäykkänä ja hyvin tarkkaavaisesti seurasi ettei se laatikko vain tule ja hyökkää kimppuun! Ja jestas sentään kun yksi aamu mummo erehtyi tulemaan meidän metsäpolkua pitkin! Sen tilanteen sain kyllä hyvin helposti rauhoittumaan, kun mentiin vain hiukkasen sivuun ja remmi löysällä annoin Milan sitten seurata tätä maailman pelottavinta asiaa - ohi kävelevää mummoa - ei tämän otuksen kanssa oikein aina tiedä, että pitäisikö sitä itkeä vai nauraa vastaavanlaisissa tilanteissa. Noh - jos se taas tästä ajan ja hermojen kanssa (joita meillä kummallakaan ei tiettävästi mitenkään hirveästi ole)

Koirakaveria meillä kaivattaisiin kovasti! Koirapuistossa käydään kyllä ja Milasta on tullut ehkä jopa sosiaalisempi. Välillä on muka liian arvokas leikkimään kenenkään kanssa, seuraa vain johtajana muiden touhuja, mutta muuten menee kyllä hyvin - antaa jo muiden leikkiä ilman, että hän poliisina olisi menossa väliin (oikei - meneehän se toisten leikki välillä pakostakin niin "rajuksi" että siihen pitää mennä puuttumaan) Mutta pinna on kyllä pidentynyt - pentuja kestää paljon paremmin. (jes!! ;) ) Mutta äidilläni kun oltiin tässä yksi päivä ja velipuoleni saapui ihanan ison sekarotuisensa kanssa - niin käyttäytyi Mila aivan yllättävästi! Velipuoleni koira on kyllä maailman lempein otus ja lehmän hermot omaava, silti jokin napsahti Milan päässä ja sai sellaisen raivarin ettei ole kyllä semmoisia saanut! Tilanne rauhoittui kun hieman kerrattiin miten sitä tulikaan käyttäytyä, mutta tilanne ei Milan päästä poistunut kokonaan missään vaiheessa. Vaikka jo häntä heilui ja Mila sai kaikessa rauhassa haistella pötköttävää poikaa niin silti piti aina välillä irvistellä sitten ja komentaa. Todella yllättävä ja myös ikävä käänne Milan käytöksessä. Empä sitten tiedä missä toimittiin niin väärin vai mikä neitiä nyt niin ärsytti, mutta isoja koiria meidän elämään lisää!!

Syksyisiä tuulia

Milloinkohan meidän arki tasaantuu normaaliksi ja vähemmän stressaavaksi? Oma veikkaus: ei koskaan ;) No nyt alkoi harjoittelusta kuitenkin viikon ns. loma - tekemistä on joka päivälle - onhan tässä enää 5 päivää hyvän ystävän häihin ja tekemistä riittää! Onneks kuitenkin otettiin Milan kanssa perjantaina ihan omaa aikaa! Salilla rehkiessäni katselin ikkunasta ulos ja ihailin ilmaa - päätin jättää kaiken muun seuraaville päiville ja vauhdilla ryntäsin kotiin vetämään lisää vaatetta niskaan, nappaamaan sekä koiran ETTÄ pitkästä aikaa kameran - ja ei kun auton nokka kohti metsää! Kyllä oli ihanaa! Ja kyllä me nautittiin - molemmat! Itsellä kaksi tapaa rentoutua ihan täysin - laitesukellus ja metsälenkit ihan omassa rauhassa. Laitesukellus on hyvin rajoittunut harrastus - joten painotetaan sitten metsän rauhaan. Mila käyttäytyy vapaana ollesaan täysin eri tavalla kuin hihnassa - on mukava huomata myös koiran rentoutuvan ja oikeasti kuuntelevan mitä itse sanot :D Milassa on aina ollut mukava paimenkoiramainen piirre - se ei vapaana lähde koskaan kauas. Lenkin aikana kääntyy tasaisin väliajoin katsomaan taakse, että tulenhan varmasti vielä perässä ja käy myös ilman pyyntöjä hyppimässä tuossa jaloissa - ihan vain varmaan purkamaan omaa iloaan kun ollaan lähdetty ihan kaksistaan rauhassa pitkälle lenkille - vapaana! Nyt tuntui vielä mukavammalta kun koko kesä ollaan menty enimmäkseen vain remmissä ja mettäilyt on aina olleet aikarajan sisällä tapahtuvia pyrähdyksiä. Nyt nautittiin pitkään ja hartaasti - hieman kuvasaastetta meijän reissusta ;)

Nyt alkaa tää poseeraminen riittää!

Jatkettaisko vaan jo matkaa?

Harrbådan majakka-

ei näkynyt kummistuksia-

vieläkään!

Syksy ja meri <3

"Hän on ryöminyt sydämeni pimeimpään sopukkaan,

sinne missä on eniten rakkautta

- ja eniten tuskaa."

Tälle puulle Mila koitti kiipeillä jo ihan pienenä koiran alkuna <3

Miksi se vesi muuten maistuu aina siitä pienimmästä ja likaisimmasta lätäköstä

niiiiiin paljon paremmalta mitä mukana olevasta kupista?

Ihanaa syksyä kaikille!

Muistakaahan nauttia kaikista syksyn ihanista tuoksuista!