tiistai 21. elokuuta 2012

Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, yht´äkkiä huomaa, se päättyikin tähän.On paikkasi tyhjä ja korvaamaton, ja kaipuu suuri-sanaton

Aivan liian pitkä aika päivityksissä - tapahtunut paljo ja vielä enemmän. Mutta nyt kun kipu hieman hellittänyt, voi kirjoittaa sen merkittävimmän muutoksen joka tapahtunut. Meidän lauman pienin jäsen nukkui pois 2.8.2012. Kiki oli 1v. 10kk - eli nuori pikkuinen kisuli. Meillä on koko iän ollu ongelmia ruuan kanssa - eläinlääkäri kuitenkin todennut ne "vain" ruoka-aine allergioiksi. Kesäisen steriloinnin jälkeen homma räjähtikin sitten käsiin. Mikään ruoka ei pysynyt sisällä, vaan asteittain paheni jatkuvasti ja lopulta oksensi aina kun söi. Pikkuinen murunen jos pysyi mahassa niin tuli ripulina. Kaikki kokeiltiin ja lekuriin mentiin kokeisiin - silloin tuli jo aika kovaa tuomiota. Mahdollisiksi syiksi saatiin ruokatorven laajentuma, joka synnynäinen vika, eikä sille voi mitään tai krooninen suolistotulehdus, joka tarkottaisi koko loppu elämäksi kortisoonia ja antibiootteja. Ruokailu vinkeillä (Ruokitaan pystyasennossa) ruokatorven laajentuma selkeni syyksi. Eläinlääkärin kanssa keskusteltiin mitä Kikin elämä tulisi olemaan, jos se ei olisikaan tämä ruokatorven laajentuma (luotettava lekuri ja sanoi kuitenkin, että hän on lähes varma...) ja tosiaan kuinka ikävät ja raskaat nämä tutkimukset kissalle olisivat - kuitenkin kun todennäköisin syy kuitenkin hoitamaton. Kova päätös- ja niin vaikea, mutta sukulaisten ja varsinkin luotettavan lekurimme sanoista rohkaistuneena - päästin pikkuisen uneen. Kiki oli niin reipas! Viimoisen autoreissunsa istui mun sylissä ja jokainen ohi menevä auto piti ihmetellä yhtä suurella innolla. Lääkärissä ei kummallakaan kerralla ollut menossa yhtään mihinkään pöydältä, vaikka molemmilla kerroilla pisteltiin ikäviä neuloja... Ja tosiaan kun uneen saatettiin niin, kuunteli ihan rauhassa ja korvat höröllä mitä minä ja eläinlääkäri siinä hänelle juteltiin. Sitten tuli uni - nätemmin en olisi voinut toivoa ystäväni lähtevän. Keskittyminen oli nolla - kädet tärisi kun piti tuhkauksen sopimusta allekirjoittaa, eikä meinannut edes nähdä mihin sen puumerkin iski. Vaikeimpia asioita mitä oon ikinä joutunu tekeen, oli jättää Kiki sinne - vaikka tiesin jo, että pikkuinen oli paremmassa paikassa - ei meinannut millään pystyä lähteä.

Milan elämä mullistui parhaan ystävän katoamisesta täysin! Nykyään kun Kiki oli oikeastaan Milan ainut eläinystävä - satunnaisia koirapuisto käyntejä lukuunottamatta. Mutta nämä kaksihan olivat aina kuin paita ja peppu! Pari päivää kun Kiki oli meillä ollut niin paini Milan kanssa - päätyen voittajaksi ja siitä lähtien ei Milalla ollut mitään sanavaltaa siihen, että Kiki pesi koko koirulin naaman - joka päivä! Kiki oli aina utelias, hieman arka, mutta uteliaisuus voitti aina sen pienen pelokkuuden. Koirien kanssa tullut aina toimeen - silloisen kämppiksenkin koira oli niin rakastettava ja kaveruksiahan siinä sitten oltiin. Nyt kesällä sai vihdoin ja viimein ihka oman raapimispuunsa ja voi sitä pienen eläimen iloa! Kyllähän oli mukavaa ku oli vihdoin paikka jossa laittaa villiksi ja johon Mila ei sitten pääse komentamaan - ja voi kuinka hyvin siitä pystyi tillitellä ikkunasta maailmaa - ja kelliä - tietysti kelliä! Mila itki ja haki Kikiä pari-kolme päivää lähes jatkuvasti - varsinkin lenkkien jälkeen piti epätoivoisesti tarkistaa josko se olisi vihdoin tullut kotiin... Sitten onneksi sai kiittää eläimen lyhyempää muistia ja sopeutumiskykyä - Mila rauhottui. Aina hetkittäin nuuskutti raapimispuuta tai laatikkoa ja uikahteli, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa ja rauhottui. Nyt on jo asettunut kyllä täysin, meitä on enään me kaksi.

Ikävä on kova - jotenkin tätä kuinka epäreilua tämä on niin ei vaan jaksa ymmärtää. Kiki oli uskomattomin kissa ikinä! Se oli todella, todella kiltti ja viisas - ja tietysti hömelö - ei meidän taloudessa muuten selviä. Edelleen itse on näkevinään sivu silmällään Kiki rötköttämässä sohvan selkänojalla tai istumassa keittiön ikkunassa. Sitä on vain niin vaikea ymmärtää - se pieni ystävä on poissa. Voimaa saa, kun ajattelee, että teki pikkuisen kannalta sen parhaan ratkaisun - sitähän tämä eläinten omistaminen aina sitten lopulta kuitenkin on - on osattava myös irroittaa, vaikka olisi se kuinka vaikeaa.

Sitten seuraa se pakollinen kuvien tulva...


Mamman pikkuinen nörtti <3 Ei tosin ollut silloin hauskaa
kun neiti sai koneen pari kertaa täysin jumiin :))



Olit niin pikkuinen ja nätti!
Valloitit välittömästi kaikkien sinun nähneen sydämen!


Ei kuulu enää temuamista - on kovin hiljaista...


Jep - uteliaisuus johti usein tämän kaltaisiin tilanteisiin :D


Hmmm... ja mitäs tänään syötäisiin?
Oppi ruokakaapin äänen ja oli välittömästi johtajana paikalla!


"Ansaitset unen rauhaisan 
ja kiitoksen kaikkein kauneimman.
Suo anteeksi rakkaani kyyneleet nää, 
ne on rakkautta ja ikävää."


Olit niin kaunis <3


"Sinä tulit suoraan sydämeen,
sinä toit lohdun murheeseen.
Sinä olit pieni, 
mutta silti suuri niin,
jäät luokseni ainiaaks ajatuksiin.
Nuku rauhassa pieni enkeli,
joka siipiään maailmassa kokeili.
Lennä takaisin kissojen maailmaan,
sinne mistä tulitkin aikoinaan.
On ikävä suuri ja loputon,
mut sinun onnesi yksin tärkeintä on.
Tule uniin, tule tuulenhenkäyksiin,
tule elämäin illan ja aamun ruskotuksiin."



<3 <3 <3


"Sain syliini palan taivasta,
nyt tiedän mitä kaivata..
Oli aika raskaiden päätösten,
saattaa sut huomaan enkelten.
Nyt saat juosta seuraten heitä,
ei kipu enää elämääsi peitä.
Suru on suuri ja lohduton,
mut tiedän - sun hyvä olla nyt on."



Tällä pienellä tassulla tulin ja painoin
kas noin-
- jätin jälkeni sydämeesi! <3


Nyt on aika kauniiden muistojen 
vaali niitä 
ja säilytä rakastaen 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti