maanantai 21. tammikuuta 2013

Sosiaalinen otus ?

Pitkä väli taas päivityksissä, mutta minkäs teet ku motivaatio on vähä kaikkeen nolla... Miltsun kanssa sentäs jotain touhuiltu, ku muuten tuntuu, että päivät menee vaan keväästä haaveillessa. Harvinaisen tympääntynyt jotenki tähän talveen ja sen riesoihin. Mila on ärtyisämpi ja kipeämpi, tassut halkeilee ja palelee ja lumipaakut kertyvät häiritsemään ihan sama kuinka lyhyeks koitan tassunpohjan karvat kyniä. Lenkeillä namujen tukkiminen suuhun on myös hankalampaa kauheet tumppaat kädessä. Huoh...

No, mutta ettei menisi ihan vain valittamiseksi niin onhan meillä isojakin edistyksiä ehtinyt tapahtua :) Yksi päivä ajattelin pitkästä aikaa ottaa naksuttimen taskuun mukaan lenkille - enemmänkin ajattelin vähä motivoida ja temppuilla ja harjoitella nopeaa maahan menoa ja liikkeestä pysäytystä vähä muuallaki ku tässä kotona tai omalla pihalla. Noh, nämä harjotukset meni tosi hyvin! Mila oli uskomattoman hyvin kuulolla ja jotenki sitä sitte sytty lamppu päässä, että mitäs jos kokeilis naksutelulla saada tuon vetämisen pois? (Vaikka siis Mila kulkee jo kiitettävän hyvin hihnassa, mut välillä meinaa väkisinki unohtua ja ei vaan malta...) Parin naksautuksen jälkeen ja ero oli huomattava! Monta päivää mentiin sitten ilman, että hihna kiristy lainkaan! Ainut miinus oli, että tuohan meinas sitte alkaa tarjoomaan kontaktia ja seuraamista jatkuvasti sen naksautuksen toivossa, mutta tästäkin päästiin kun pari lenkkiä olin sitte kokonaan naksuttelematta. Nyt en ole hetkeen sitten naksutellut ja juuri tänään mietein, että pitäisi taas koklailla, kun meinaa tulla taas noita spurtteja, mitä ei tuon naksuttelun aikana tullut. Jospa tässä olisi vihdoin pysyvä ratkaisu?

Mila on myös yllättänyt täysin käytöksellään! Vieraat ihmiset ku tulee tupaan ni heti ollaan jaloissa kiehnäämässä ja sillä sekunnilla ku istutaan sohvalle ni koitetaan tukkia syliin! Lenkilläki menee koko ajan enemmän ja enemmän reippaasti ja muista välittämättä. Mutta pitäähän sitä välillä varmistaa, ettei se varis tuu ja hyökkää naapurin pihasta kimppuun tai potkukelkkaileva mummo kruisaa päälle -.- Koirapuistossa innostuu useammin ja useammin leikkimään ja jopa painimaankin, mutta liian innokkaat urokset saa kyllä kyytiä edelleen. Pidin pienet partyLite kutsut, joissa oli sitten mukana pieni vauva sekä ekaluokkalainen poika. Mila ei ahdistunut yhtään vaikka tämä poika sitä rapsutteli ja halaili - päin vastoin! Mila oli vähän väliä purkimässä pojan syliin rapsuteltavaksi. Ennenhän Mila pelkäsi kamalasti lapsia - ei varmaan oikein ymmärtänyt mitä ihmestyksen kummastuksia nuo äänekkäät pikku ihmiset ovat. Nykyään ei kuitenkaan ole ongelmia! Tapasi myös pienen vauvan varmaan toista kertaa elämässään ja häntä heiluen ja korvat takana kävi haistelemassa ja lupsuttamassa ohimennen vauvan sormia :D Vaikka vauvveli kumartui Milaa kohtikkin ja koitti ottaa pienellä kätösellään kiinni ni ei Mila edes väistänyt vaan kurkotti itsekkin kohti kasvoja - jos vaikka ehtisin tuota pientä poskea lipaista <3 Reipas pienki koira! <3 Kutsujen esittelijän kaveri oli myös välittömästi ja kovasti oli meidän muiden mukana haistelemassa kynttilöiden eri tuoksuja - vähän esittelijää kummastutti ja nauratti miten koira voi olla noin innostunut hajuista - eikä edes lipaissut tuoksuja kuin kerran ;)

Mutta pitääpä kai sitä loppuun kertoa vielä viimeisimmän koirapuistoilun rähinät. Mila aloitti jo autossa kaamean haukkumisen ja ulisemisen ja kun kielsin niin vikinä ja jopa murina. Istuttiin pieni ikuisuus siinä sitten ja odottelin, että neiti saa herneensä tuolla korvien välissä kasaan. Mutta myöskin se pienen pieni matka mitä autolta menee puiston portille oli yhtä helv... Kaksi askelta ja alkoi haukunta - peruutus ja sivulle - kontakti ja taas kaks askelta. Häpesin silmät päästäni ja meinasin jo kääntyä takaisin autoon - luulivat varmaan, että raivotautinen piski tulee ja tappaa kaikki. Noh - päästiin kuin päästiinkin puiston "välieteiseen", Mila irti - istumaan, kontaktiin ja vapaa. Ja neiti juoksi ihan onnessaan häntä heiluen ympäriinsä ja kun tuli uusia koiria niin heti meni haistelemaan ja yhden pennun korvia putsailemaan - voisiko joku siis oikeasti kertoa mitä tuon pienen koiran päässä liikkuu? Mulla kun alkaa väkisinkin ymmärrys loppua...

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Portaat

Aika mennyt taas hujahtaen harjoittelussa, ei ole ollut aikaa kirjoitella edes ikävästä onnettomuuden poikasesta joka Milalle tapahtui. 29.12. Olin juuri tulossa iltavuorosta ja ajatukset harhaili ja kaipas vaan nukkumaan. Me asutaan siis tällaisen vanhan omakotitalon vintillä, joten rappuset ovat kapeat ja jyrkät ja myös tasanne asunnon oven edessä on kapea. Tästä johtuen Milalle on koitettu jankuttaa päähän, että tervehtiminen tapahtuu vasta asunnon sisällä. Mutta nyt kun tulin töistä niin ajatukset tosiaan harhailivat ja toisella kädellä avasin ovea ja toisella jo kurkottelin sammuttamaan valoja. Mila käytti tilannetta heti hyväkseen ja syöksyi tervehtimään innoissaan tuohon tasanteelle ja silmänräpäyksessä takajalka sitten lipesi ja tasapaino ei sitten enään löytynyt ja... Sitten tuli elämäni kamalimmat ja pisimmät sekunnit kun tuo pikkuinen pyöti kuin lumipallo kaikki portaat alas - tömähti ulko-oveenkin niin kovasti, että se aukesi. Vaikka  tippuminen ei tietenkään kestänyt kauaa niin ehti sitä käydä päässään jo kaikki painajaiset läpi. Se oli hetki jolloin tuntui, että tukehtuu ja lähtee henki. Milan näki kuin mustan putken läpi ja siis... Sitä ei voi edes kuvailla. Mila onneksi nousi heti ylös - jolloin sain jalkani liikkumaan ja ryntäämään alas. Miltsu oli tietysti huomannut, että "jipee, mä oon vapaana ja ovi on auki ja mamma tulee perässä - jeee... ulos!" Kun itse pääsin alas oli Mila jo tuossa omalla pihalla tassuttelemassa. Onneksi, kaikilla tassuilla oli paino ja vaikka liikkuminen oli ehkä vähän omituista niin liikkui silti - käytiin sitten pissalla ja äkkiä koira kainaloon ja yläkertaan. Siihen asti olin saanut jotenkin pidettyä itseäni kasassa ja ulkona kävin Milan kopeloiden läpikin pikaisesti, mutta sisälle päästyämme tapahtui romahdus. Sitä itkua tuli ja tuli ja tuli... Äidille tuli soitettua hyvin epäselvä ja itkuinen puhelu ja äiti sitten koitti rauhoitella ja käski soittamaan enolleni, joka tietää todella paljon koirista ja sinne päin olen suht useinkin yhteyksissä jos jokin ongelma ilmenee. Noh, koitin kasata itseäni, mutta kyllähän siinä niin kävi, että kun aloin ongelmaa ja sattunutta kertomaan niin itku alkoi vain uudestaan. Onneksi minulla on ihminen kelle soittaa tällaisissa tilanteissa, koska omat aivot eivät toimineet enään - ei sitten yhtään. Joten eno sitten rauhallisesti kyseli syökö ja juoko Mila, meneekö maate ja istumaan, linkuttaako, seisooko paino jaettuna kaikille jaloille - aristaako jotain kohtaa erityisen paljon jne. Kaikki siis sellaisia jotka olisi itsekkin pitänyt hoksata, mutta se ei vaan toimi niin kun menee paniikkiin. Mila ei ole koskaan aikaisemmin loukannut, oikeastaan millään tavalla. Maha on hyvin hyvin harvoin sekaisin ja selän kipuilu on ollut tasaista, joten se ei ole koskaan räjäyttänyt huolta. Ainut jolloin on syke Milan kanssa säikähdyksestä noussut on ollut ne pari kertaa kun tuo on ninjaillut itsensä laukulle tai työpöydälle ja maistellut sopimattomia tuotteita, mutta koskaan ei ole tarvinnut suolapalloa ja hiilitablettaja suurempiin toimiin ryhtyä. Noh, pitkän puhelun jälkeen eno varmisti omat uskomukseni ja rauhoitteli, että eläinlääkäriin on ihan turha rynnätä, että mitään ei tuntuisi olevan rikki, poikki. Rauhalliset neuvot vain seurailla ja ottaa päivystävän eläinlääkärin tiedot valmiiksi ylös, jos nyt sattuu käytös muuttumaan. Milasta näki, että on kipeä, mutta ei tosiaan mikään kohta turvonnut tai alkanut kuumottamaan ja käytös ei muuttunut missään vaiheessa huolestuttavaksi. Yön tuo nukkui taju kankaalla miun kainalossa, mutta ite vain torkuin kun tarkastelin neuroottisesti mahdollisia muutoksia. Aamulla sitten pystyi jo hengähtämään, kun Mila ihan reippaasti käveleskeli ulkona, haisteli ja pomppi kinoksien päälle. Meno oli paljon rauhallisempaa ja varovaisempaa kuin yleensä, mutta ei tuosta laamaa saa kyllä varmaan tekemälläkään. Nyt Mila on jo ihan oma itsensä. Rappusia pitää vähän jännittää ja suosiolla olen nyt kanniskellutkin typyä alas ja osittain ylöskin. Olen kuitenkin testaillut ja kyllä Mila rappuset menee itsekkin - se meno on vaan vielä hieman vaivalloista, laittaapa omalle kohdalle kuinka hellänä joka ainut paikka olis jos moiseen kokemukseen itse joutuisi.

En voi ku todeta Milan olevan vielä luupäisempi kuin olin ajatellut : D Kovin heppoisesti ei Milan vauhtia saa siis hiipumaan ja hyvä näin. En voi ku kiittää kaikkia maailman voimia, että tästä tilanteesta selvittiin vain ruhjeilla ja suurimmalla mahdollisella säikähdyksellä. Ei ole helppoa rakastaa ja olla koiranomistaja, mutta eipä käy myöskään arki tylsäksi. Kyllä nämä karvapallot aina jotain keksii ja saa aikaiseksi.

Jokainen blogi on nyt täynnä tavotteita vuodelle 2013 ja ehkäpä meidänki pitäisi semmoisia listata ja kirjata tänne. Ehkä niihin sitten paneutuisikin paremmin. Pitäähän teille uskomattomalle 4 lukijalle antaa tieto mihin aijotaan tulevana vuonna panostaa : D